Sivut

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Lomaa lapsettomuudesta

Kävin tällä viikolla ensimmäistä kertaa työterveyspsykologin vastaanotolla. Minua jännitti kovasti. En ole koskaan aiemmin käynyt kenenkään ammattilaisen juttusilla. En tiennyt mitä minun pitäisi sanoa, mistä aloittaa. Jännitin myös sitä, minkälainen psykologi on. 

Heti sisään päästyäni purskahdin itkuun. Hetken nyyhkittyäni pystyin kertomaan, miksi olen tullut hänen juttusilleen. Keskustelu eteni hyvin luontevasti ja psykologi kyseli paljon. Hänelle oli helppo puhua ja hän kohtasi minut aidon empaattisesti. Psykologin tyyli oli melko ratkaisukeskeinen ja sainkin häneltä paljon konkreettisia neuvoja ja ohjeita.

Kerroin hänelle minkälaisia tunteita lapsettomuus minussa herättää. Kerroin, etten haluaisi lapsettomuuden hallitsevan ajatuksiani niin paljoa. Kerroin, miten elämäni etenee suunnilleen neljän viikon sykleissä, kuukautiskierron mukaan. En haluaisi sen olevan niin. Siinä hänen kanssaan keskustellessani itsellenikin kirkastui yhä selkeämmäksi se, etten halua elämäni olevan tällaista. Haluan elää normaalia nuoren parin elämää yhdessä mieheni kanssa. Olemme toivoneet omaa lasta pian jo kahden vuoden ajan. Toiveisiimme ei olla vastattu emmekä voi enää jatkaa näin. Emme ole vielä valmiita hedelmöityshoitoihin, joten on keksittävä jotain muuta. 

Psykologi kysyi, kuinka paljon vietän aikaa lapsettomuuteen liittyvien asioiden parissa. Kerroin kirjoittavani blogia sekä seuraavani aktiivisesti useita lapsettomuusaiheisia blogeja. Kaiken kertomani perusteella psykologi ehdotti, että pitäisin lomaa lapsettomuudesta. Totaalista lomaa, alkuun vaikka puolisen vuotta. Ei blogeja eikä lapsettomuuden aktiivista ajattelemista. Keskittyisin itseeni ja asioihin, joista saan voimaa. Keskittyisimme miehen kanssa vielä enemmän toisiimme ja parisuhteeseemme. Nauttisimme siitä, mitä meillä on. Tekisimme asioita, joita ei voi välttämättä tehdä enää yhtä spontaanisti sitten, kun meillä on lapsi. Psykologi puhui lämpimän kannustavasti, totesi minun olevan vielä kovin nuori. Ei kuitenkaan vähätellyt tai toppuutellut. Ymmärsi oman perheen olevan minun suurin haaveeni ja ymmärsi lapsettomuuden aiheuttaman tuskan. 

Käynnistä jäi todella hyvä, mutta hämmentynyt olo. Nytkö minun pitäisi tuosta noin vaan päättää, etten ajattele enää lapsettomuutta enkä vietä enää ollenkaan aikaa minulle todella tärkeäksi muodostuneessa blogimaailmassa? Blogit ovat olleet minulle kuitenkin se ainoa väylä saada vertaistukea ja se on ollut minulle korvaamatonta. 

Sulattelin psykologin neuvoja muutaman päivän ajan ja keskustelin asiasta myös miehen kanssa. Hänkin on ollut jo pidempään sitä mieltä, ettei tämä voi jatkua näin. Vaikka olen koittanut olla positiivinen ja uskoa, että onnemme kääntyy vielä, niin lapsettomuuden ajatteleminen täyttää silti liian ison osan elämästäni. Se on koko ajan läsnä. Niin moni asia saa minut surulliseksi ja niin monesta asiasta koen suurta vääryyttä ja epäreiluutta. Ne ovat tunteita, joita en jaksaisi (pahimmillaan) päivittäin kokea. Ne kuormittavat liikaa ja vievät iloa kaikesta muusta hyvästä elämässäni ja yhteisestä elämästämme.

Olenkin päättänyt kokeilla loman ottamista. En tiedä yhtään, miten se tulee menemään, mutta ei kai minulla ole mitään hävittävääkään. En aio kuitenkaan asettaa mitään aikamääreitä, katson aluksi vaikka viikko kerrallaan. En aio myöskään lopettaa tätä omaa blogiani. Aion edelleen kirjoittaa ajatuksistani, siinä määrin mikä tuntuu hyvältä. Lapsettomuus ei tietenkään häviä mihinkään, mutta olen valmis kokeilemaan sen syrjään siirtämistä. En usko tämän olevan mikään poppaskonsti raskautumisen edistämiseksi, ainoastaan keino edistää omaa hyvinvointiani sekä parisuhteemme hyvinvointia. 

Ainoa asia, mikä tekee minut äärettömän surulliseksi on se, etten tule nyt hetkeen lukemaan minulle tärkeiden blogisisarieni kirjoituksia. Se on ainoa keino saada aidosti etäisyyttä tähän kaikkeen. Tämä päätös on todella vaikea, mutta toivon sen auttavan minua. Toivon myös, että te ymmärrätte minua.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Uudenlaista asennetta etsimässä

Hyvä ystäväni on ollut minulle korvaamaton tuki lapsettomuustaipaleemme aikana. Hän löytää aina oikeat sanat ja osaa lohduttaa. Hän ymmärtää minua ja osaa antaa hyviä neuvoja, vaikka hänen oma elämäntilanteensa on melko erilainen kuin minulla. Hän tietää miten tärkeä asia tämä on minulle ja miehelleni ja on aidosti kiinnostunut sekä läsnä.

Ystäväni oli meillä lohduttamassa minua edellisten menkkojeni alettua. Ystävälläni on paljon osaamista ihmisistä ja siitä, miten ihmisen psyyke toimii. Kuuntelen hänen ajatuksiaan mielelläni ja otan hänen neuvonsa tosissani. Tuntuu, että hänen avullaan olen saanut monia uusia näkökulmia lapsettomuuteemmekin. 

Nyt viimeeksi puhuimme siitä, että ehkä en ole ollut tai emme ole yhdessä mieheni kanssa olleet vielä vain valmiita vanhemmiksi. Se on varmasti totta, emme ehkä olleet oikeasti valmiita vielä silloin, kun yritys alkoi. Siitä on kulunut pian kuitenkin jo kaksi vuotta, se on pitkä aika. Siihen kahteen vuoteen on mahtunut lapsettomuuden lisäksi monia muitakin parisuhdetta koetelleita asioita. Olemme selvinneet niistä kaikista yhdessä, olemme olleet vahvoja yhdessä. 

Koen olevani valmis äidiksi ja mieheni kokee olevansa valmis isäksi. Olemme valmiita olemaan yhdessä vanhempia. Pohdimme ystäväni kanssa sitä, että ehkä identiteettini on rakentunut viime aikoina liikaa lapsettomuuden ympärille. Siitä on tullut osa minua. Olen jo tottunut siihen, että kärsimme lapsettomuudesta. Se on jo myös osa miestäni, osa meitä. Ystäväni uskoo vahvasti positiivisuuteen ja tahdonvoimaan, hän sai minuakin vakuuteltua yhä enemmän niiden vaikuttavuudesta. Meidän täytyisi nyt koittaa suhtautua tähän kaikkeen positiivisemmin ja uskoa onnistumiseemme.

Jätettyämme ehkäisyn pois lähes kaksi vuotta sitten, mieli täyttyi kutkuttavasta jännityksestä. Kohtahan saattaisin olla jo raskaana. Melko pian pettymykset kuitenkin myrkyttivät sen jännityksen, tilalle tuli pelko ja epävarmuus. Seuraavaksi en enää uskonut mahdollisuuksiini raskautua. Pian siirryimme jo lapsettomien puolelle, diagnoosina selittämätön lapsettomuus. Kahden tuloksettoman inseminaation jälkeen oli vaikea löytää enää toivoa.

En ole enää pitkään aikaan uskaltanut haaveilla meidän vauvasta. Siitä millainen hän olisi, miltä hän tuntuisi ja minkälaista olisi olla hänen äitinsä. Haaveilu satuttaa liikaa. Niinpä olen pikkuhiljaa muuttunut pessimistiseksi sen suhteen, että voisin koskaan ylipäätään tulla raskaaksi. Ystäväni kanssa juteltuani tajusin, että en voi jatkaa näin. Se, etten edes usko suurimman toiveemme täyttymiseen, ei voi tehdä hyvää minulle eikä se todellakaan edesauta toiveemme toteutumista. Minun on uskallettava toivoa ja uskoa. 

Kerroin miehelle ystäväni antamista neuvoista. Hän liikuttui ja kertoi haluavansa myös uskoa. Menen ensi viikolla työterveyspsykologin luo. Toivon saavani häneltä lisää neuvoja ja työkaluja tämän työstämiseen. 

lauantai 13. syyskuuta 2014

Hankala viikko

Töissä oli kamalaa ja hormonit kiusasivat toden teolla. Mielialat heittelivät vähän väliä ja oli vaikea pitää itseään koossa. Herkistyin kaikesta ja koko ajan sekä vastaavasti myös raivostuin mitättömistä asioista. Raivon sain pidettyä onneksi sisälläni, hävettäisi töissä sitä purkaa viattomiin työkavereihini. Mies sen sijaan sai kotona kuulla kunniansa. Ihanasti oli kuitenkin tukena ja jaksoi ymmärtää.

Toivo ei herännyt missään vaiheessa, menkkaoireet olivat niin selvät jo usean päivän ajan. Tänään aamulla tunsin niiden alkavan ja tiesin, etten selviäisi tällä kertaa pelkästään olankohautuksella. Koko viikon olin niin herkillä ja tsemppasin päivästä toiseen. Ryöppyävä itku purkautui miehen sylissä, pitkästä aikaan tuntuu todella iso möykky rinnassa eikä itku helpottanut. Olo on ollut koko päivän jotenkin epätodellinen, en muistanut miten pahalta pettymys voi tuntua. Useamman edelliskierron alettua pettymys oli paljon pienempi, selvisin niistä nopeasti. Nyt tuntuu erilaiselta. 

Kaipa tämä voi olla joidenkin alitajuisesti tukahdutettujen tunteiden pintaan nousemista. Vaikka en koe tarkoituksella vältelleeni aiempien kiertojen pettymyksen tunteita, niin voi olla, että osa niistä on työntynyt sivuun. Eivät ne ole silti minnekään kadonneet, sieltä ne nyt puskevat kaikki pintaan. Ehkä on tarpeen rypeä nyt hetki kunnolla tässä pettymyksessä ja surussa. Jospa minä sitten pääsisin taas kiinni löytämääni hyvään oloon.

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Ajan kuluminen

Olen koittanut uskoa siihen, ettei meillä ole mitään hätää. Yritystä on nyt takana vuosi ja yhdeksän kuukautta. Eihän se ole vielä mikään mahdottoman pitkä aika. Olemme käyneet jo kaikissa perustutkimuksissa ja inseminaatioitakin on tehty kaksi. Kaiken järjen mukaan pääsisimme hoidoissa varmasti melko nopeastikin taas eteenpäin, mikäli päättäisimme niitä jatkaa.

Aika on mennyt todella nopeasti ja tuntuu kuin tämä odotuksen odottelu ei olisi kestänyt kauaa. Havahduin nyt viikonlopun aikana kuitenkin muutamaan asiaan, joista ajan kulumisen tajuaa. Jo useampi pitkään seuraamani lapsettomuusblogi on muuttunut raskausblogista vauvablogiksi. Olen lukenut näitä blogeja alusta alkaen, seurannut läpi surun ja ilon, epätoivon ja lopulta onnistumisen. Olen seurannut miten vauvat kasvavat blogimaailmassa. Minun blogissani ei ole sen sijaan tapahtunut mitään. Olemme edelleen samassa tilanteessa kuin blogiani aloittaessa. Se on surullista ja jotenkin myös melko lamauttavaa.

Toinen huomioni liittyy erääseen naapuritalomme perheeseen. Tuntuu, ettei siitä ole kauaakaan, kun nainen käveli suuren mahansa kanssa parkkipaikan poikki autolle. Ihailin haikein mielin hänen kaunista vatsaansa. Pian pariskunta kantoi vastasyntyneitä kaksostyttöjään turvakaukaloissa autoon. Tänään näin ikkunasta, miten pienet kävelivät omin jaloin perheen autolle. Toinen tytöistä otti pienen pieniä juoksuaskeleitakin.

Enää ei ole kovin helppoa koittaa uskoa, ettei missään olisi mitään vikaa. Ehkä syy on jossain syvemmällä, ehkä se ei ilmene perustutkimuksissa. Miksi me emme muuten olisi jo saaneet siirtyä toiselle puolelle, pois lapsettomien puolelta?


lauantai 30. elokuuta 2014

Minullako täydellinen elämä?

Minulla on eräs mielenkiintoinen työkaveri. Hän on todella aito ja lämmin ihminen, kovin räiskyväinenkin ja toisinaan myös melko ajattelematon. Hän on minua vanhempi ja hänellä on lapsia. Olen ymmärtänyt, ettei hänellä ole aina ollut kovinkaan helppoa, elämään on mahtunut kaikenlaista. Arvostan häntä suuresti ja olen oppinut häneltä paljon.

Yhtenä päivänä keskustelimme siitä, miten itse voi vaikuttaa paljonkin omaan mielialaan. Kerroin, että olen koittanut viime aikoina keskittyä enemmän kaikkeen positiiviseen ja hyvään elämässäni. Siihen työkaverini totesi, että olenkin ollut jo pitkään todella hyvällä tuulella. Ei sillä, että olisin aiemmin vain mököttänyt töissä. Hän jatkoi toteamalla, että "Helppohan sun on olla hyvällä tuulella, kun sulla on niin täydellinen elämä." On hyvä mies, ihana koti ja häät tulossa. Emme ole työkaverini kanssa mitenkään läheisiä, emme esimerkiksi juurikaan näe vapaa-ajalla eikä hän todellakaan (kuten ei työparini lisäksi kukaan muukaan töissä) tiedä lapsettomuudestamme. Hän sanoi tuon kommenttinsa lämmöllä, ei mitenkään ilkeästi. 

Jäin miettimään työkaverini sanoja. Mietin sitä, miltä elämäni muiden silmissä näyttää. Se näyttää varmasti juuri siltä, ettei mikään ole pielessä. Olemme miehen kanssa onnellisia yhdessä, meillä on hauskaa ja teemme paljon kivoja juttuja yhdessä. Lisäksi kummallakin on omia juttuja, omia ystäviä. Vain muutama läheinen tietää lapsettomuudestamme, hekin ovat kaikki minun puoleltani. Mies ei ole halunnut kertoa esimerkiksi omille vanhemmilleen ja kunnioitan hänen päätöstään. Se on itseasiassa minustakin helpompaa niin. Myöskään minun isäni ei tiedä, sekin on parempi niin. Vaikka uskon edellä mainittujen kyllä hyvin ymmärtävän ja saisimme heiltä varmasti tukea, niin silti tuntuu helpommalta näin. Niinpä monien läheisiemmekin silmissä elämämme vaikuttaa varmasti hyvinkin tasapainoiselta ja helpolta. Molemmilla on kiva työ ja suunnittelemme häitä, mikäs tässä ollessa. 

Olenkin miettinyt, että ehkä elämämme juuri tällä hetkellä onkin hyvä näin. Täydellisen elämän edellytyksenä on silti suurimman toiveemme täyttyminen. Teemme parhaamme, jotta osaisimme nauttia elämästämme tällaisenaankin. Jotenkin työkaverini sanoista jäi hyvä mieli. Nämä on niitä pysähtymisen hetkiä, täytyy avata silmät kaikelle sille, mitä on. Ja vaikka koitan sitä koko ajan tehdä, niin silti kauppareissulla vauvanvaateosaston ohi kävellessäni (hedelmäosastolle ei pääse oikein kätevästi muuta kautta) ne pienet karvahaalarit vetävät mielen joka kerta matalaksi. Huomasin myös ensimmäistä kertaa ostoskärryparkissa, että on kärryjä joihin saa kaksosvauvat. Näiltä yksityiskohdilta lapseton ei vaan voi sulkea silmiään.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Blogin kirjoittaminen

Aloittaessani tämän blogin puolisentoista vuotta sitten, en voinut kuvitellakaan, että olisimme vielä tänäkin päivänä lapsettomia. En tiennyt, miten pitkä ja tuskainen tie meillä olisi kuljettavana. Se tie ei valitettavasti näytä ainakaan tällä hetkellä olevan loppumaisillaan, joten minun on pakko tehdä jotain.

Edellisessä postauksessani kirjoitinkin jo tasapainosta, joka tuntuu asettuneen yhä vakaammin elämääni. Viimeisimpiä menkkoja seurasi vain pieni itku. Olin iloinen siitä, ettei maailmani romahtanut totaalisesti. Pohjamudissa rämpiminen on niin raskasta. Sieltä ylös pääseminen vie aikaa ja se syö voimia ihan kamalasti. En halua enää elää kiertojen mukaan, suunnitella menoja niin, ettei mahdolliset menkat osu jollekin tärkeälle ja kivalle päivälle. Haluan elää tässä ja nyt, tarvitsen sitä.

Jotta en jäisi aivan oman onneni nojaan, niin olen varannut ajan työterveyslääkäriltä ja aion pyytää lähetteen työterveyspsykologille. Toivon, että ulkopuolinen näkökulma auttaisi lapsettomuuden herättämien ajatusten ja tunteiden työstämisessä ja saisin lisää voimia jatkaa eteenpäin suht onnellisena näinkin. Toivoisin keinoja tämänhetkisen elämäntilanteemme mahdollisimman aitoon hyväksymiseen. Ehkä hyvän oloni olisi siten mahdollista myös jatkua.

Viime aikoina olen osannut olla taas onnellinen. Olen osannut iloita asioista, joita minulla on. Harvemmin huomaan haikailevani sellaista, jota minulla ei vielä ole. En kuitenkaan missään nimessä tarkoita, että lapsihaaveemme olisi työnnetty syrjään tai olisimme tulleet toisiin ajatuksiin. Päinvastoin, haaveemme kasvaa vain kasvamistaan (jos se nyt edes on enää mahdollista), mutta nyt on tullut hetki kohdata realiteetit. Keväällä olimme miehen kanssa molemmat aivan loppu. Varsinkin minun ajatukset pyörivät 24/7 lapsettomuuden ympärillä ja olin jatkuvasti valppaana. En osannut rentoutua enkä nauttia oikein mistään. Kesä tuli siinä mielessä oikeaan aikaan, että se vihelsi jollain tavalla pelin poikki. Kesällä oli helppo ottaa etäisyyttä lapsettomuuteen, oli niin paljon kaikkea kivaa tekemistä. Kesän aikana huomasin voivani hyvin.

Emme lopeta yrittämistä emmekä haaveilemista tai toivomista. Jatkamme kuten ennenkin, mutta toivottavasti onnellisempina. Jostain syystä oma lapsemme antaa odotuttaa, mutta nyt tuntuu, että on taas voimia odottaa. Olen taipuvainen lievään kaamosmasennukseen, joten saa nähdä mitä syksy tuo tullessaan.

Mitä blogin kirjoittamiseen tulee, niin haluaisin kovasti jatkaa tätä. Sisältö tulee siinä mielessä varmasti muuttumaan, että en aio enää raportoida kierron eri vaiheita ja havaintojani siihen liittyen. Koin sen omalla kohdallani liian kuormittavaksi, kyttäsin kehoani liikaa ja ylitulkitsin kaikkea mahdollista. En kokenut siitä olevan mitään hyötyä, päinvastoin. Niinpä tulen kirjoittamaan jatkossa ehkä hieman eri näkökulmasta, mutta tausta-ajatuksena on toki edelleen lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden purkaminen.

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Jonkinlaista tasapainoa

Ei pitäisi ehkä nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta toteanpa tämän nyt kuitenkin: olo tuntuu melkeinpä tasapainoiselta. Kai sitä kannattaa kaikesta huolimatta pitää näistä hyvistä oloista kiinni silloin, kun niitä on tarjolla.

Jollain tasolla uskon kyllä vielä luomuraskautumisenkin mahdollisuuteen, mutta en pidä sitä enää kovinkaan realistisena. En odottanut tältä kierrolta mitään, niin kuin en aiemmiltakaan enää vähään aikaan. En ehtinyt kuulostelemaan minkäänlaisia "oireita" ennen loppuviikkoa, jolloin alkoivatkin jo selkeät menkkakivut. Vuoto alkoi juuri, jättäen tämän kierron jälleen vain 25 päivän mittaiseksi. Ei sureta, en ole pettynyt. Toivon selviäväni näistä menkoista vain olankohautuksella. Vaikka nyt kirjoitankin näin, niin kaikki te ihanat kanssasisaret tiedätte varmasti yhtä hyvin kuin minäkin, että itku saattaa vaania aivan kulman takana. Tulkoon se sitten, kun on tullakseen. Nyt mennään näin.

Tähän suht tasapainoiseen oloon on olemassa muutamakin syy. Ensimmäinen on tekemämme päätös lapsettomuushoitojen jatkamisesta. Päätimme miehen kanssa hiljattain, että näillä näkymin emme jatka hoitoja ennen häitämme. Luultavasti pyydän kuitenkin lähetettä julkiselle puolelle tässä piakkoin, mutta se olkoon toistaiseksi vielä vain eräänlainen takaportti. Tai ehkä takaportti on väärä ilmaus, ennemminkin ajattelimme sen niin, että voisimme käydä juttelemassa tilanteestamme ja saada sitä kautta taas uutta näkökulmaa. Mikäli sen jälkeen tuntuisikin siltä, että hoitoja olisi hyvä jatkaa kunnallisella puolella, niin ehkä tekisimme niin. Väestöliiton lapsettomuusklinikalle olemme toistaiseksi joka tapauksessa sanoneet hyvästit. On tuntunut helpottavalta tehdä päätös. Nyt ei tarvitse koko aikaa elää entä jos elämää. Tiedämme, että saamme lääkäriajan jonkin ajan päähän, siihen asti mennään näin. Nyt tuntuu helpommalta keskittyä "normaaliin elämään". Olen huomannut jo muutamassa viikossa tapahtuneen paljon: minulla on paljon enemmän voimia keskittyä kaikkeen hyvään arjessani ja elämässäni. Tuntuu, että olen osannut pitkästä aikaan nauttia ihan aidosti pienistä asioista.

Toinen merkittävä syy hyvään olooni on äskettäin syttynyt urheiluinnostus. Olen tainnut joskus aiemmin kertoakin, että olen kiinnostunut liikunnasta vasta joitain vuosia sitten. Senkin jälkeen innostus on ollut melko kausittaista enkä ole koskaan hurahtanut mihinkään tiettyyn lajiin. Kesän aikana keskustelin aiheesta paljon urheiluhullun mieheni kanssa, joka lupautui auttamaan minua, mikäli haluaisin oikeasti alkaa kohottaa kuntoani. Olen normaalipainoinen ja pääsääntöisesti suht tyytyväinen kroppaani. Muutama kilo on tullut lisää viimeisten vuosien aikana eikä niilläkään ole niin väliä, mutta haluaisin voida fyysisesti paremmin. Haluaisin tuntea oloni edes joskus energiseksi ja pirteäksi. Päätin tarttua mieheni tarjoamaan apuun ja niinpä me suunnittelimme yhdessä minulle viikko-ohjelman. Se pitää sisällään juoksulenkkejä, kuntosaliharjoittelua ja kotona tehtäviä lihaskunto sekä -huoltoharjoituksia. Olen innoissani! Ehkä saan tästä kuntoiluprojektista nyt uuden projektin tämän yrittämisen rinnalle. Toivon voivani kanavoida ylimääräisen energiani siihen, jolloin murehtimiselle jäisi vähemmän tilaa. Jää nähtäväksi, miten tämä uusi projekti lähtee liikkeelle, mutta odotukset ovat ainakin korkealla.

tiistai 5. elokuuta 2014

Oviskipuja

Eilen (kp 13) alavatsaani juili pitkin päivää ja iltaa kohden kipu voimistui aikalailla. Sitä oli vaikea paikallistaa kummallekaan puolelle, mutta munasarjoissa selkeästi tapahtui jotain. Maha oli myös kovin turvoksissa ja paineentunne oli jatkuva. Aika tukala olo. Toissapäivänä bongasin myös ne kuuluisat ovislimat. Nyt tilanne on jo normalisoitunut. Minulla oli yhtä voimakkaat ovistuntemukset muutama kierto sitten. Silloin muistan ihan pelästyneeni kovia kipuja ja juuri tuota tukalaa oloa. Aika jännä, että oireet ovat toisinaan näin voimakkaita. Ehkä joskus aiemminkin on ollut, ennen kuin olen edes tiennyt ovulaatioista tuon taivaallista. Silloin niitä ei varmaan ole vain juurikaan pistänyt merkille. 

Tämä kierto on edennyt mukavissa merkeissä, mieli on ollut pitkästä aikaan oikeasti hyvä. Loma ja tämä ihana helle ovat tehneet tehtävänsä, saattaisin kuvailla tämänhetkistä olotilaani jopa keveäksi. Sitä se ei ole ollut viimeisen puolen vuoden aikana kovinkaan montaa kertaa. Nyt täytyisi vain keksiä, kuinka säilyttää hyvä mieli syksyyn asti.

lauantai 2. elokuuta 2014

Yk miljoona

Kukapa näitä jaksaa enää edes laskea. Kamalaa, että me olemme nyt siinä pisteessä, että yrityskierrot vain vaihtuvat, kiertopäivät vaihtuvat uusiin ja kaikki pysyy ennallaan. Hohhoijaa, valehtelematta olen todella kyllästynyt lapsettomuuteen. Olen kyllästynyt ikuiseen toivomiseen ja pettymiseen ja kaikkeen mitä siihen väliin mahtuu.

Kesäloma on tehnyt enemmän kuin hyvää. Olen saanut ajatuksiani melko kiitettävästi muuallekin, mutta pakko myöntää, että näin kesähelteillä paljastuvat vauvamahat ja toinen toistaan suloisemmat vauvat kesähatuissaan ovat vetäneet minut syviin vesiin monen monta kertaa. Sieltä on kerta toisensa jälkeen noustu nytkin uuden kierron alettua loman aikana. 

Minulla on ollut vain kahden viikon loma, mutta se on tuntunut paljon pidemmältä. Olemme reissanneet miehen kanssa pitkin poikin kotimaassa, se on ollut virkistävää. Olemme tavanneet ystäviä sekä viettäneet romanttista aikaa kahdestaan, arjesta on päästy hyvin eroon. Maanantaina koittaa paluu rutiineihin ja sen myötä alan luultavasti selvitellä pikkuhiljaa omia sekä miehen ajatuksia lapsettomuuden hoitamisen jatkamisen suhteen. Siihen liittyen minulla olisi paljon kirjoitettavaa, mutta joudun palaamaan siihen myöhemmin. Mukava kesäinen ilta ystävien seurassa odottaa, täytyy lähteä laittautumaan ja sovittelemaan kesämekkoja.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Entä jos...

...olisinkin raskaana? Entä jos testiin piirtyisikin lähipäivinä kaksi viivaa? Sekoaisinko? No aivan varmasti. Onnesta ja hämmennyksestä. Olisin epäuskoinen, ehkä epäluuloinenkin. Voisiko meille todella käydä niin? 

Muistan miten olin yrityksemme alussa intoa täynnä ja niin toiveikas. Alusta asti minusta on kuitenkin tuntunut, että raskaaksi tuleminen voi olla kohdallani vaikeaa. En tiedä mistä se tunne tuli, mutta olin valitettavasti oikeassa. On mennyt vuosi ja kahdeksan kuukautta. Jos kaikki olisi mennyt kuin elokuvissa (tai kuten monilla, monilla muilla), niin meillä voisi olla jo lähes vuoden ikäinen oma pikkuinen. 

Osittain uskon vielä luomutärpin mahdollisuuteen, mutta toisaalta olen kuitenkin aika varma, että tarvitsemme lääketieteen apua raskautumiseen. Jostain syystä olen viime aikoina ollut silti toiveikkaampi. Olen pohtinut paljon lapsettomuuttamme ja halunnut löytää jonkin syyn sille. Paras ystäväni on aivan mielettömän lahjakas näissä henkisen puolen asioissa (ei siis uskonnollisessa mielessä) ja hän auttoi minua oivaltamaan erään asian, jolla toivon olevan positiivinen vaikutus. Jos ei raskautumiseen, niin yleisesti nyt ainakin. Minun ja miehen välejä on nimittäin hiertänyt jo pidemmän aikaa eräs asia, jota on ollut todella vaikea selvittää. Pian ystäväni kanssa juteltuani tämä asia kuitenkin ratkesi kuin itsestään. Se oli tuntunut turhaan paljon vaikeammalta kuin mitä se oikeasti olikaan. Olen helpottunut ja tuntuu, että nyt muutkin asiat voivat alkaa loksahdella paikoilleen. Asian ratkettua minulla on ollut paljon kevyempi olo ja pitkästä aikaan minusta tuntuu siltä, että voisin oikeasti tulla raskaaksi.

Tältä kierrolta en kuitenkaan odota enää mitään, menkkakivut ovat jo alkaneet. Vuoto seuraa varmasti pian perässä, nyt on kp 27. Meillä alkoi miehen kanssa kesäloma ja olen siitä innoissani. Olemme suunnitelleet kaikkea kivaa ja on luvattu upeita ilmoja. Minulla on myös vakaa aikomus työstää henkistä kasvuani taas pykälän verran eteenpäin: vaikeuksista huolimatta yritän oppia uskomaan mahdollisuuteeni tulla raskaaksi. 

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Lapsettomuuden pyörittelemistä

Olen huomannut pyöritelleeni lapsettomuuttamme mielessäni viime aikoina taas tiuhempaan ja erilaisista näkökulmista. Kaikki sai alkunsa (tai no eiväthän nämä varsinaisesti kovinkaan uusia ajatuksia ole) luettuani hyvin koskettavan kirjan, Ei kenenkään äiti. Erilaiset tarinat lapsettomuudesta ja sen kokemisesta saivat minut todella ajattelemaan tilannettamme. 

Kirjassa on tarinoita siitä, miten hartaasti toivottua lasta ei koskaan kuulu. Vuosien, jopa kymmenien, odotuksesta huolimatta toiveisiin ei vastata. Näiden, minun mielestäni riipaisevan surullisten, tarinoiden kertojat ovat kirjoitustensa perusteella onnistuneet hyväksymään lapsettomuutensa ja jatkaneet elämäänsä. Minulle nousee pala kurkkuun. Miten toiveista suurimman voisi unohtaa ja jatkaa elämää kutakuinkin normaalisti?

Kirjassa on myös useita positiivisia, joskin nekin myös omalla tavallaan kovin riipaisevia, tarinoita. On pariskuntia, jotka ovat useiden vuosien odottamisen ja hoitojen jälkeen saaneet oman biologisen lapsen, jotkut useammankin. 

Olen miettinyt paljon sitä, että millaiseksi elämämme vuosien varrella muuttuu, jos omaa lasta ei kuulu. Tiedän sen, että kovinkaan pitkään emme enää odottele ennen klinikalle palaamista. Olemme pohtineet taloudellisista syistä julkiselle puolelle siirtymistä, mutta siitä kirjoittelen myöhemmin lisää. Jotenkin kaikki nuo tarinat luettuani ja lapsettomuuteen liittyviä keskusteluja ja muita seuranneena minun on vaikea hyväksyä sitä, ettemme ehkä saakaan omaa lasta vielä pitkään aikaan emmekä ainakaan välttämättä luomusti. Haaveilen edelleen luomuraskaudesta, ihmeestä. Vaikka mitään lääketieteellistä estettä ei ole löytynyt, niin kyllähän tässä on usko luomuraskauteen ollut melko koetuksella jo pitkään. Hoidoilla alkunsa saanut lapsi olisi aivan yhtä arvokas ja ihmeellinen, ellei jopa ihmeellisempi, mutta edelleen esimerkiksi ivf-hoidot pelottavat minua ajatuksen tasolla liikaa. Myöskään mies ei ole vielä valmis ottamaan seuraavaa suurta askelta hoidoissa, kuten hieman aikaisemmin kirjoittelinkin.

Jotenkin minulla on sellainen olo, että meitä kyllä vielä onnistaa, mutta en tiedä yhtään millaisella aikavälillä uskaltaisin sitä haaveilla tapahtuvaksi. Toki haaveilen siitä, että raskaustestiin piirtyisi elämäni ensimmäiset kaksi viivaa saman tien, mutta en uskalla toivoa. Minulle olisi tärkeää osata löytää tästä odotuksen odottelusta jokin merkitys, mutta en tiedä onko se mahdollista ennen kuin tämä toivottavasti jonain päivänä päättyy.


perjantai 4. heinäkuuta 2014

Kaikenlaista sekalaista

Hups, vahingossa vierähti pidempi tovi kirjoittelematta kuin oli tarkoitus. Olen tahattomasti pitänyt blogimaailmasta muutenkin hieman taukoa, ehkä se on ollut alitajuista. Minusta on oikeasti mukavaa ja mielenkiintoista lukea odotusblogeja ja seuraan myös joitain vauvablogeja, mutta viime viikkoina ei ole vain tullut tehtyä sitäkään juurikaan. Tämä pieni tauko on tehnyt ihan hyvää. Tuntuu, etten ole ajatellut lapsettomuutta lähiaikoina juurikaan. Mitä vähemmän luen mitään siihen liittyvää, niin sitä vähemmän huomaan sitä aktiivisesti ajattelevani. Toki se käy mielessä silloin tällöin, mutta olen onnistunut keskittymään myös kaikenlaiseen muuhun. Tämä blogi on minulle silti kovin tärkeä ja samoin myös monien vertaisten blogit (myös jo plussanneiden tai jo onnellisten äitien) enkä missään nimessä halua mitään pidempiä taukoja pitää. Mutta jos kirjoitustahtini pysyy jonkin aikaa hieman hitaampana, niin tiedättepähän syyn. 


Kiertopäiviä en ole erityisemmin laskeskellut, mutta sen verran tiedän, ettei ovulaatioon pitäisi olla enää kovinkaan kauaa. Ehkä tarkkailen mahdollisia oireita tässä seuraavien päivien ajan vähän aktiivisemmin, mutta sen enempää en aio asiaa ajatella. Ehkä. Petipuuhailua meillä on ihan normaaliin tapaan säännöllisesti, joten senkään takia ovulaatiota ei tarvitse sen kummemmin kytätä. 

Tämä tyyli sopii minulle, ainakin toistaiseksi. Huomaan olevani ainakin hieman rennompi nyt, kun olemme antaneet asioiden mennä omalla painollaan. Valitettavasti se ei näytä kohdallamme tuottavan tulosta, mutta ainakin pystymme keskittymään hieman paremmin muuhunkin elämään. Vaikka tämä on suurimman osan ajasta vaikeaa, varmasti vaikeinta mitä olen tähänastisessa elämässäni kohdannut, niin yhä enemmän on niitä hyviäkin hetkiä. En tiedä onko se vain tämä kesä (joka näyttäisi säidenkin puolesta vihdoin alkaneen, jei) vai mikä, mutta nyt tuntuu ihan hyvältä mennä eteenpäin näin. Minä ja mies, suhteellisen rennoin mielin, yhteinen loma edessä. Ehkä olen pikkuhiljaa hyväksymässä sen tosiasian, että oman perheen perustaminen vie meiltä tavanomaista pidemmän aikaa. Tällaisia ajatuksia tänään, huomenna voi olla taas jotain ihan muuta. Senkin minä olen oppinut ja hyväksynyt.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Suututtaa

Kierto venyi ja tyhmänä menin tietysti taas toivomaan jo vaikka mitä. Oli oireita, oikein selkeitä sellaisia. Lämmöt koholla, vilutti, nuhaa, etova olo muutamana aamuna ja mitähän vielä. Lupaavia oireita. Eilen aamulla (kp 29) testasin puhtaan negan ja tänään menkat alkoivat. 

Ei voisi varmasti enempää suututtaa. Miksi edes vaivauduin toivomaan? Enpä ole tainnut oppia mitään 22 kierron jälkeenkään. En selvästikään voi tulla raskaaksi, kehoni ei toimi. Sitä olen pelännyt koko ajan ja se pelko on osoittautunut aiheelliseksi jo aikaa sitten. Aikaa vain kuluu ja kuluu eikä toiveemme täyty.

Suututtaa nämä epämääräiset kierrot. Lääkärin mukaan minun tapauksessani ei voi puhua vielä epäsäännöllisistä kierroista, sillä heittoa on max. sen viisi päivää (poikkeuksena se yksi 22 päivän mittainen kierto). On tämä minulle ihan tarpeeksi epäsäännöllistä. Juhannuksenakin pelkäsin ensin, että kuukautiset alkavat mökillä kesken kaiken, mutta sitten kun niitä ei kuulunutkaan, niin ehdin jo toivoa todella. Sitten olivat vielä kaikki nuo valeoireet. Suututtaa, että lähdin niihinkin mukaan. Pitäisihän minun oma kehoni jo tuntea, huijaa minkä kerkiää.

Eniten suututtaa se, ettei meille suoda onnea.

Virkistävää tuntea ärtymystä ja jopa lievää vihaa. Ei sureta eikä pelota. Kunnes hetken päästä tämä ärtymys ja viha hellittävät ja lamaannun surusta ja pelosta. Niin siinä käy, mutta sitten on taas noustava. 

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Sekavia ajatuksia ja hieman selkeämpiä päätöksiä

Kuluneisiin päiviin mahtuu taas jos jonkinmoisia ajatuksia ja pohdintoja. Viime viikolla oloni oli ihan hyvä, mutta viikonloppuna iski ahdistus. Kierto lähenee loppuaan enkä jaksa elätellä minkäänlaisia toiveita. Tänään on kp 23. Toivon vain, että tämä kierto olisi edes vähän kahta edellistä pidempi. Ihan senkin takia, että saisin nauttia mökkijuhannuksesta rauhassa ilman kuukautiskipuja ja muuta ärsyttävää. Oireita ei juurikaan ole, ei ainakaan mitään toivoa herättäviä. Lauantai-iltana tuli äkillisesti todella flunssainen olo, joka jatkui sunnuntain ajan. Lämpöäkin oli hieman ja yleisesti heikko sekä voimaton olo. Olo koheni eiliseen mennessä eikä jäljellä ole enää kuin nuhainen nenä. 

Olemme puhuneet miehen kanssa lähiaikoina paljonkin hoitojen jatkamisesta. Minusta on jo hetken aikaa tuntunut siltä, etten ole vielä lähitulevaisuudessa valmis ainakaan ivf-hoitoon. Alustavasti oli lääkärin kanssa puhetta edellisen inssin yhteydessä, että niitä voitaisiin hyvinkin tehdä vielä kaksi mikäli tarve vaatii. Lääkäri väläytti myös mahdollisesti edessä olevaa ivf-hoitoa ja ajatus on muhinut mielessäni siitä asti. Välillä olen ollut hyvinkin vakaasti sitä mieltä, että mikäli tarve vaatii, niin voisimme suunnata ivf-hoitoon pian inssien jälkeen. Mutta kuten aiemmin totesin, niin tuo tunne on nyt muuttunut voimakkaasti. En koe olevani valmis rankempiin hoitoihin ja siihen on monia syitä. Ensinäkin ne pelottavat minua suunnattomasti. Pelkään, etten kestäisi kaikkea sitä epätietoisuutta ja odottamista. Mahdollisesta pettymyksestä puhumattakaan. Tuntuu yksinkertaisesti vain liian suuren askeleen ottamiselta. Toiseksi pelkään rankempien hormonien sivuvaikutuksia. Reagoin hormonivalmisteisiin jo inssien aikana melko voimakkaasti, joten ajatuskin hirvittää. 

Yksi suurimmista esteistä on kuitenkin raha. Hoito tulisi olemaan kallis. En ole vielä täällä blogissa tainnutkaan kertoa yhdestä toisesta suuresta asiasta elämässämme: suunnittelemme häitä vuoden päähän syksyksi. Toki nekin suunnitelmat vaikuttavat jonkin verran lapsettomuushoitojen suunnitteluun. Lähinnä kuitenkin juuri tähän taloudelliseen puoleen. Hääpäivän olemme päättäneet jo heti kihlauksemme jälkeen eli jo ennen kuin tiesimme mihin lapsihaaveemme meitä vie. Olen niin onnellinen siitä, että saan jakaa elämäni rakastamani miehen kanssa ja saamme järjestää ikimuistoiset juhlat. Vaikka häistämme ei tule kovinkaan suuret, niin rahaa niihin saa silti uppoamaan vaikka millä mitalla.

Niinpä olemme toistaiseksi suunnitelleet seuraavaa: jos meitä ei nyt jollain ihmeen kaupalla onnista kesän aikana, niin palaamme klinikalle elo-syyskuussa. Näillä näkymin olisi luultavasti mahdollista kokeilla inseminaatiota kaksi kertaa. Toki on ajateltava realistisesti ja tiedostaa alhaiset onnistumisprosentit, mutta tällä hetkellä tämä suunnitelma tuntuu riittävältä rauhoittamaan mieleni. Mies on koko ajan osannut suhtautua paljon rennommin kuin minä ja hän uskoo yhä voimakkaasti luomuraskauden mahdollisuuteen. Hän ei ole missään vaiheessa pitänyt rankempiin hoitoihin siirtymistä hyvänä vaihtoehtona, joten tekemämme päätös tuntuu siltäkin osin ihan hyvältä.

Olo tuntuu ainakin tällä hetkellä hieman kevyemmältä ja mieli vähän jäsentyneemmältä. Tuntuu hyvältä koittaa elellä kesä rennoin mielin ja katsoa syksyllä taas eteenpäin. Todellisuudessahan tämä ei varmasti ihan näin helposti tule menemään. Mutta olen varautunut siihenkin. Tuntuu hyvältä alkaa pikku hiljaa keskittyä todella hääsuunnitelmiin, se on jännittävää ja hauskaa. Onneksi muu elämä menee eteenpäin, kaikki ei pyörikään lapsettomuuden ympärillä. Ja on tärkeää huomata ja osata nauttia siitä, että joitain osa-alueita voi itsekin edelleen hallita. 

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Kiireitä

Aivan ensimmäiseksi pahoittelen hidasta postaustahtia. Kirjoitettavaa olisi vaikka kuinka, mutta on ollut paljon kaikkea puuhaa. Töissä on tämä viikko vielä kovin kiireistä, ensi viikolla helpottaa paljon. Saatan jopa ehtiä kirjoittelemaan työajalla blogia, kätevää. Olen ollut paljon menossa töiden jälkeen ja iltaisin ei ole tullut istuttua koneella, kun vaihtoehtona on ollut miehen kainaloon käpertyminen.

Olen nähnyt paljon ystäviä vapaa-ajalla ja on tehnyt todella hyvää puhua kaikesta normaalista (ts. muusta kuin lapsettomuudesta). Olemme nauraneet ja hullutelleet. Viime lauantaina tuli repäistyäkin; lähdimme ystäväni kanssa extempore yöelämään ja tanssimme aamuun asti. Voi että, miten hyvää se teki. Nämä ihanat hetket auttavat minua "nauti elämästä tässä ja nyt"-projektissani eteenpäin. Myös miehen kanssa on ollut viime aikoina jotenkin erityisen rento ja vapautunut tunnelma. Aika kiva olo itseasiassa kaiken kaikkiaan.

Lapsettomuus sekä mahdolliset tulevat hoidot ovat kaikesta huolimatta päivittäin mielessäni. Olemme jonkin aikaa puhuneet, että palaamme klinikalle syksyllä, mikäli meitä ei ole siihen mennessä onnistanut. Huomasin klinikan sivuilta tuossa taannoin, että se onkin auki koko kesän. Olen ollut siinä uskossa, että klinikalla olisi pidempikin kesätauko. Ainoastaan heinäkuussa hoitoja tehdään vähemmän, mutta esimerkiksi heti elokuussa taas normaalisti. Tämä tieto piristi. Voimme palata klinikalle jo elokuussa, jos siltä tuntuu.

Aiemmassa postauksessani pohdin psykologin juttusille menemistä. Kuulin äskettäin, että syksyllä työsuhteeni kestettyä vuoden, minun olisi mahdollista hyödyntää työterveyspsykologia minkä tahansa mieltäni painavan asian käsittelyyn. Aion ehdottomasti käyttää tilaisuuden hyväkseni. Syksyllä voi kuitenkin olla se tilanne, että jatkamme hoitoja. Silloin kaikki tuki tulee varmasti tarpeeseen. Tuntuu helpottavalta tietää, että ammattiapua on saatavilla ja vieläpä niin, että se kuuluu työterveyshuoltoon.

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Lapsettomuuden hyväksymisestä

Minusta on jo jonkin aikaa tuntunut siltä, että minun tulisi käsitellä lapsettomuuttamme jollain tavalla perusteellisemmin. En ole osannut kirjoittaa tästä aiemmin, on hieman vaikea selittää mitä tarkoitan. Minusta tuntuu, että elän kummallisessa välitilassa. En ole koko aikaa ahdistunut eikä lapsettomuus pyöri mielessäni jatkuvasti. Silti harvemmassa ovat ne päivät, kun asia ei mieltäni painaisi. Yhä useammin on niitä päiviä, kun huomaan asian todella painavan. Vaikka olisi mukavaa tekemistä ja ajatukset olisivat muualla, niin silti lapsettomuus ja siihen liittyvät tunteet ja ajatukset nostavat herkästi päätään. Se on uuvuttavaa. Kaipaisin edes jonkinlaista mielenrauhaa. Rehellisesti sanottuna kaipaan aikaa ennen tätä kaikkea. Kaipaan aikaa, jolloin mikään asia ei pitänyt minua otteessaan näin kokonaisvaltaisesti.

On ollut vaikea saada kiinni siitä, mikä lapsettomuudessa ja sen kanssa elämisessä on vaikeinta. Ehkä olen vasta nyt siinä pisteessä, että pystyn oikeasti aloittamaan asian käsittelemisen. Toivon, että löytäisin sopivia keinoja, joilla pääsisin asioiden ytimeen. En tarkoita niinkään kaikkien mahdollisten tunteiden ja ajatusten sanoittamista ja kuulostelemista, vaan ennemminkin lapsettomuuden ja nykyisen elämäntilanteemme hyväksymistä. Olen toisinaan kuvitellut olevani jo sinut tämän kanssa, mutta en tosiaankaan ole. Huomaan sen ahdistuneesta olotilastani, joka ei toisinaan meinaa enää helpottaa vanhoilla, aiemmin hyviksi havaituilla keinoilla.

Haluaisin oppia hyväksymään lapsettomuuden osana tämänhetkistä elämäämme. Haluaisin samalla uskaltaa uskoa oikeasti siihen, että myös meitä voi vielä onnistaa. Joko luomusti tai hoitojen avulla. Peliä ei olla vielä menetetty. Toisinaan on vain niin vaikea uskoa ja luottaa siihen, että kaikki kääntyy parhain päin. Juuri siksi minun olisikin tärkeää päästä näissä pohdinnoissa hieman syvemmälle. Olen miettinyt, että olisiko minun hyvä varata aika esimerkiksi klinikkamme psykologille. Ulkopuolinen näkökulma voisi tehdä hyvää ja auttaa minua jäsentelemään omia ajatuksiani. Uskon muutenkin puhumiseen ja taakan jakamiseen toisten ihmisten kanssa, miksei myös ammattiauttajan kanssa. Teenhän minä itsekin osittain melko samansuuntaista työtä ja näen kyllä sen vaikutukset. Silti ajatus ventovieraalle puhumisesta tuntuu hassulta. Ehkä minä kuitenkin kypsyttelen ajatusta vielä hetken aikaa ja katson sitten, josko kuitenkin varaisin ajan. Jos jollakulla on hyviä itsehoitovinkkejä tällaiseen syvällisempään tutkiskeluun liittyen, niin otan niitä ilolla vastaan.

torstai 29. toukokuuta 2014

Lomatunnelmissa

Palasimme myöhään eilen illalla kotiin. Oli mitä mainioin minireissu ja loppuviikko onneksi vielä lomailua kotosalla. Säät eivät reissussa oikein suosineet, kuten eivät ilmeisesti täällä kotimaassakaan, mutta emme antaneet sen vaikuttaa liikaa. Nautimme yhteisestä ajasta ja rennosta ilmapiiristä. Söimme hyvin, nautimme hieman viiniä sekä virvokkeita, kiertelimme ympäriinsä ja shoppailimme. En ole varsinaisesti mikään shoppailuhullu, mutta ulkomailla käydessäni kyllä innostun. Euroopasta löytyy kaikkea niin ihanaa ja erilaista. Jopa mies innostui vaatekaupoilla, joten minäkin sain vingutella korttia huoletta hyvällä omalla tunnolla. Olen erityisen tykästynyt maksimekkoihin ja -hameisiin ja niitä tarttuikin mukaan useampi, ihanissa väreissä ja kuoseissa. Lämpimiä kesäpäiviä odotellessa.

Reissukuulumisista kiertokuulumisiin: sunnuntain tiputteluvuoto muuttui maanantaina ihan kunnon vuodoksi. Kierto jäi vain 25 päivän mittaiseksi. Onhan sekin toki parempi kuin edellinen 22 päivää, mutta lyhyehkö kierto harmittaa silti. Sen suurempaa romahdusta ei tällä kertaa tullut, reissussa ollessa ei ollut aikaa murehtia. Ja nyt kotiin tultua pahin alkaa olla jo ohi, pian menkatkin loppuvat ja voi suunnata katseen taas eteenpäin. 

En odota tältä kesältä ihmeitä. Jos vain osaisin nauttia elämästä ja antaa asioiden mennä omalla painollaan. Se riittäisi minulle. Olemme päättäneet jo aiemmin keväällä, että syksyllä palaamme klinikalle ja mietimme jatkoa. Se tuntuu helpottavalta, minulla on lupa ottaa rennosti ja meillä on lupa nauttia kesästä ja toisistamme.



sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Pikapäivitys lentokentältä

Pahoittelut, etten ole ehtinyt vielä vastaamaan edellisen postauksen kommentteihin. Kiitos niistä, vastailen heti reissun jälkeen. Synttäriyllätys miehelle onnistui täydellisesti! Lähdimme kukonlaulun aikaan lentokentälle, mies ei aavistanut yhtään, mihin olemme matkalla! Teemme neljän päivän minireissun ihanaan Euroopan kaupunkiin. Mies on aivan onnessaan, samoin minä. 

Kiertopäivitys tähän loppuun: tänään aamulla vessassa käydessä paperiin jäi aavistuksen verran vaaleanpunaista. Toiveet karisivat samantien lattiakaivoon, mutten jaksa nyt murehtia. Aiomme nauttia miehen kanssa lomasta ja toisistamme.

Ihanaa sunnuntaita!

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Ihanasta kesästä huolimatta allapäin

Olen ollut alkuviikon allapäin. En ole mitenkään kovin aktiivisesti ajatellut lähestyvää loppukiertoa, mutta kai se alitajuisesti painaa mieltäni. Kaikki se pelko ja epävarmuus taitavat olla jo jonkinlaisia vakiotunteita, jotka lymyilevät pinnan alla ja odottavat esiintulemista. Tämä kierto on ollut poikkeuksellisen raskas henkisesti. Olen ollut tavallista herkempi ja tunteeni heittelevät vuoristoradan lailla.

Huomaan olevani töissäkin tavallista herkempi. Asiat jäävät helposti painamaan mieltä ja pyörittelen työasioita monesti vielä kotonakin. Hermot tuntuvat olevan kireällä ja pienetkin vastoinkäymiset ovat tuntuneet tällä viikolla maailmanlopuilta. Lieneekö tämä jokin tasoittava hormoniaalto siihen, etten ole näin jälkeenpäin ajateltuna tainnut kärsiä muutamissa edellisissä kierroissa kovinkaan voimakkaista mielialanvaihteluista loppukierron aikaan. Tai sitten aika vain kultaa muistot. No oli miten oli, juuri nyt tutuu rasittavalta tällainen herkistely ja masistelu.

Haluaisin vain nauttia kesästä ja perjantaina alkavasta lomasta. Kaikkea ihanaa on luvassa, mutta en ole niin innostunut kuin haluaisin olla. Tuntuu, että otan siitäkin paineita. Pitäisi olla kiitollinen niin monesta asiasta ja kyllähän minä olenkin. Täytyy varmaan kaivaa taas kiitollisuuspäiväkirja esiin ja pysähtyä niiden asioiden äärelle.

Mutta te onneksi ymmärrätte, ei tämä ole helppoa. Ei ole helppoa pitää toiveikkuutta yllä kuukaudesta toiseen ja nousta aina jokaisen pettymyksen jälkeen. Ehkä olen aloittanut poikkeuksellisen aikaisin itseni valmistamisen uuteen pettymykseen. Myönnän, että minun on todella vaikeaa uskoa enää mahdollisuuksiimme luomuna. Tämä on osaltaan myös jonkinlaista turhautumista, tuntuu että aikaa menee hukkaan. Toisaalta me tarvitsimme taukoa hoidoista emmekä ole vielä valmiita ottamaan seuraavaa askelta kohti raskaampia hoitoja.

Nyt on siis jo kp 21, edelliskiertohan jäi vain 22 päivän mittaiseksi. Kaipa stressaan sitäkin. Toivottavasti tämä kierto olisi normaalimman mittainen. Ei ole oikeastaan mitään oireita suuntaan eikä toiseen (mielialojen vaihtelua lukuunottamatta). Tai ehkä sen verran, että rinnat eivät ole lainkaan kipeytyneet tai turvonneet, kuten yleensä tässä vaiheessa kiertoa. Se tuskin on ainakaan hyvä merkki. Vatsaa sen sijaan kyllä turvottaa omituisesti. Se voi kyllä johtua melkeinpä mistä vaan. Vähissä ovat oireet, mutta eipähän tarvitse käyttää aikaa kaikkien mahdollisten tuntemusten tulkitsemiseen.

Kaksi työpäivää enää, eiköhän tämä tästä.

torstai 15. toukokuuta 2014

Kamalaa vuoristorataa

Mikä siinä onkin, että tunteet lähtivät heittelemään välittömästi tuon edellisen postaukseni jälkeen? No, ehkä niillä ei ole mitään tekemistä keskenään. Silti tuntuu, että heti kun totean voivani paremmin, tulee romahdus. Epämääräinen paha olo hiipi viime viikonlopun aikana. Työnsin sen vain sivuun sillä seurauksella, että tämä viikko on ollut hirveä.

Lapsettomien lauantai sekä äitienpäivä saivat kamalan mylläkän aikaan mielessäni. Miten me todella voimme olla tässä tilanteessa, en halua olla. En halua olla lapseton enkä halua turvautua enää yhteenkään lapsettomuushoitoon. Vaikka eiväthän hoidot ole kohdallamme edes kunnolla vielä alkaneetkaan. Äitienpäivänä oli toki ihana juhlistaa maailman tärkeimpiä - omaa äitiäni ja mummoani, mutta koko päivän mielessäni jyskytti pelko siitä, etten ehkä ikinä saa kokea äitiyttä itse. Kaikki tuo pelko purkautui totaalisena romahduksena toissailtana. Hetken ajan minusta tuntui siltä, etten tiedä, voiko tästä enää nousta.

Ärsyttää, että alkukierron jonkin asteinen kepeys ja huolettomuus ovat poissa jo nyt. Olisin toivonut olotilan kestävän pidempään, sillä tässä suossa tarpominen tuntuu nyt liian raskaalta. Toki olo on helpottanut tuosta toissapäiväisestä hieman, mutta silti epämääräinen pelko, suru ja ahdistus häiritsevät tässä hetkessä elämistä.

Onneksi on viikonloppu tulossa, ehkä on taas enemmän voimia koittaa oikeasti keskittyä omaan hyvinvointiin ja pysähtyä hieman miettimään asioita, joista saan tällä hetkellä voimaa. Tämä viikko on ollut kiireinen ja yöunet ovat jääneet lyhyiksi, se on varmasti osasyynä huonoon oloon. 

Ps. Voiko ovulaatiokipu olla todella, todella kovaa sykkivää kipua alavatsalla? Pelästyin, kun alavatsani kipeytyi maanantaina (kp 12) illalla äkillisesti. Kipu tuntui erityisesti vasemman munasarjan kohdalla, mutta oli niin voimakasta että säteili koko alavatsalle, nivusiin ja alaselkäänkin. Vatsa oli myös turvoksissa. Kipua kesti yhteensä parisen tuntia.

perjantai 9. toukokuuta 2014

Parempi mieli

Taas kerran voi huokaista helpotuksesta - pahin on jälleen ohi. Jotenkin sitä vain selviää aina pahimman yli. Sen on oltava sisäsyntyistä, kuten eräs viisas lukijani kerran kommentoi. Halu tulla äidiksi on niin suuri, ettei luovuttaminen tule kyseeseen. Niitä voimia vaan aina löytyy, uudestaan ja uudestaan.

Alkukierto on mennyt nopeasti, kuten yleensäkin. Kiertopäivät on helppo laskea, sillä kp 1 oli kuun ensimmäinen päivä. Menkoista sen verran, että ne oli tällä kertaa poikkeuksellisen runsaat ja pientä tuhrua on tullut edelleen. Toivottavasti tällainen muutos voi olla ihan normaaliakin. En sitten tiedä, että olisivatko voineet mennä sekaisin inssien jäljiltä. No, katsellaan eteenpäin.

Olo on ollut ihan hyvä eikä murehtimiselle ole oikestaan jäänyt edes pahemmin aikaa. Olen purkanut ylimääräistä energiaa liikkumalla paljon. Uusimpana villityksenä aamutreenit kotona heti herättyä. Päivä saa mukavan alun ja ihan kuin niinä päivinä ei väsyttäisikään niin paljoa. Olen viettänyt aikaa ystävieni kanssa ja puhunut kaikesta muusta kuin lapsettomuudestamme, olen saanut nauraa. Töissä on ollut paljon hyviä hetkiä ja onnistumisia. Lisävoimia saan myös kahden viikon päässä häämöttävästä kesäloman ensimmäisestä osasta. Miehellä on synttärit ja olen järjestänyt hänelle yllätyksen. En uskalla kertoa siitä vielä enempää, vaikka en usko mieheni blogiani kovinkaan säännöllisesti vilkuilevan. Aion pitää miehen jännityksessä viimeiseen saakka, saa nähdä kuinka hän yllättyy.

Haluan myös kiittää teitä kaikki ihanat lukijat. Tämän blogin, ja blogimaailman yleisestikin, tarjoama vertaistuki on korvaamatonta. Minulle on todella tärkeää saada purkaa ajatuksiani ja kannustavat kommenttinne auttavat minua jaksamaan.

perjantai 2. toukokuuta 2014

Turta

Se on päällimmäinen tunne tällä hetkellä. Yk 21 käynnistyi kuin käynnistyikin eilen, eipä tarvitse enää sen kummemmin spekuloida. Tavalliset menkat, joskin useamman päivän etuajassa.

Ensimmäinen tunne oli eilen hämmästys, mutta se vaihtui melko pian suureen pettymykseen. Hölmö minä, kun luulin aluksi etten kokisi tällä kertaa niin valtavaa pettymystä. Tulihan se sieltä sitten kuitenkin, valtavana ryöppyävänä itkuna. Rehellisesti sanottuna en tiedä kuinka monta pettymystä enää jaksan. Olen niin väsynyt tähän, olo on turta. Pahin pettymys jäi eiliseen, nyt on jäljellä epämääräinen tyhjyys ja välinpitämättömyys. En jaksaisi surra enkä jaksaisi lähteä tähän uuteen kiertoon. Haluaisin olla vapaa tästä kaikesta.

torstai 1. toukokuuta 2014

Ennätyslyhyt kierto

Vuoto on jatkunut eilisestä, nyt verta tulee jo jokaisella vessakäynnillä. Ei vieläkään siteeseen asti, mutta se on vain ajan kysymys. Voimakkaat menkkakivut alkoivat eilen yöllä, joten eiköhän tämä ole taas tässä. Mikäli vuoto alkaa kunnolla tänään ennen iltaa, niin lasken tämän ensimmäiseksi kiertopäiväksi. Näin ollen yk 20 jää vain 22 päivän mittaiseksi. 

Tuntuu kummalliselta, ei minun kiertoni ole koskaan ollut näin lyhyt. Oikeastaan aika pelottavaakin. Toisaalta en osaa vielä huolestua, sillä tämä on tosiaan ensimmäinen kerta ikinä. En muista, että minulla olisi ollut alle 25 päivän kiertoja edes teini-ikäisenä ja olen kuitenkin laskenut kiertopäiväni kalenteriini aina ensimmäisistä kuukautisista lähtien. 

Menkat alkoivat niin yllättäen, että en ole ainakaan vielä edes pettynyt. En ehtinyt piinailla ja jännittää. Ehkä tämä on ihan hyvä näin. Pääseepähän uuteen kiertoon pian ja on taas uusi mahdollisuus.

keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Kummallista

Alavatsaani on nipistellyt kipeästi eilen ja tänään. Ei varsinaisesti menkkamaisia tuntemuksia, mutta jotain hyvin samankaltaista. Nipistelyt tulevat ja menevät, tänään on tuntunut kuitenkin enemmän kuin eilen. Lisäksi vatsaa turvottaa. Rinnat ovat tuttuun tapaan turvoksissa, kuten yleensäkin loppukierrosta. Hetkittäin tuntuvat myös epämääräisesti aroilta.

Nyt seuraa ällövaroitus-asiaa: eilen yhden kerran ja tänään muutamaan otteeseen vessassa käydessä paperiin on jäänyt limaista verta. Toisinaan hieman haaleampaa, toisinaan taas melko kirkkaan punaista. Mutta kaikilla kerroilla veri on tosiaan ollut limaista. En muista että koskaan ennen olisi tuollaista ollut.

Nyt on kp 22 ja selkeitä ovistuntemuksia minulla oli kp 13 ja 14. Uskoisin ovulaation tapahtuneen kp 14. Kummallisia tällaiset tuntemukset tässä vaiheessa kiertoa, vaikka onhan minulla joskus ennenkin menkkatuntemukset alkaneet jo viikkoa ennen kuukautisia. Mutta tuota omituista "vuotoa" minä kovasti ihmettelen. 

Kaikesta huolimatta kivaa vappua! 

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Paha mieli

Kyllähän minä tiesin, etten pääse lapsettomuutta enkä lapsen kaipuuta pakoon. Silti olen yrittänyt, vaihtelevalla menestyksellä. On tehnyt hyvää saada viettää kokonaisia päiviä keskittyen kaikkeen aivan muuhun, kaikkeen mukavaan kuten mieheen ja hyviin ystäviin. Mutta koko loppuviikko on ollut täynnä vauvamahoja, raskausuutisia ja raskausuteluita.

Lämpimät kevätsäät ovat paljastaneet uskomattoman määrän vauvamahoja. Törmään niihin jokapuolella ja koko ajan. Eikä siinä mitään, mahat ovat kauniita ja odottavat äidit hehkuvat. Joka kerta se kuitenkin muistuttaa minua kipeästi siitä, mitä eniten odotan ja toivon sekä siitä, miten tavoittamattomissa se haave tuntuu olevan. 

On mennyt pitkä aika ilman raskausuutisia ja olenkin jo odottanut, milloin kuulen seuraavan uutisen. Pakko myöntää, että minua jännittää aivan tajuttomasti, milloin joku läheisistä ystävistäni ilmoittaa olevansa raskaana. Tällä hetkellä kukaan läheisimmistä ystävistäni ei tiettävästi suunnittele perheenlisäystä, mutta mistä sitä koskaan tietää. Tämä on ehkä itsekästä, mutta minua jännittää miten reagoisin sellaisessa tilanteessa. Osaisinko olla iloinen toisen puolesta vai tuntisinko vain suurta katkeruutta. Ehkä on turhaa miettiä tällaista, mutta haluan olla edes jollain tavalla varautunut mahdollisiin uutisiin lähipiirissäni ja siksi valmistelen itseäni näin. Tällä viikolla kuultu raskausuutinen tuli miehen kaveripiiristä. En voinut sille mitään, että uutisen kuultuani ajattelin elämän olevan todella epäreilua. Mies toimi onneksi järjen äänenä ja muistutti, että hänen kaverinsa on puolisonsa kanssa voineet myös toivoa omaa pikkuista jo pidemmän aikaa. Ymmärränhän minä sen, mutta silti. Eivät kaikki kuitenkaan lapsettomuudesta kärsi.

Tällä viikolla on ollut muutenkin vaikeampi pitää pää kasassa ja sitten tuli eilinen ilta. Istuimme iltaa vanhojen opiskelukavereiden kesken ja puhe kääntyi perheen perustamiseen. Siihen eräs naishenkilö totesi, että olisi olettanut minulla ja miehelläni olevan jo tässä vaiheessa vauva. Häkeltyneenä mutisin vain jotain vastaukseksi. Eikä siinä vielä kaikki, toinen jatkoi aivan suoralla kysymyksellä "Milloinkas olette ajatelleet hankkia lapsia?". Nyt jo kiukkua ja ehkä jopa raivoa niellen vastasin ympäripyöreästi, että katsellaan ja aika näyttää ja sitä rataa. Teki mieli räjähtää. 

Olisi pitänyt liueta paikalta jo tuon utelemisen jälkeen, mutten uskonut aiheeseen enää palattavan. Jossain vaiheessa iltaa keskustelu kääntyi kuitenkin taas lasten "hankkimiseen" ja "tekemiseen". Hiljaa kuuntelin sivusta kahden opiskelukaverini keskustelua siitä, miten he eivät todellakaan olisi vielä valmiita hankkimaan lapsia. Olisi kamalaa, miten joutuisi luopumaan omasta ajasta ja esimerkiksi heräämään viikonloppuisinkin aikaisin. Taas teki mieli räjähtää. 

Ymmärrän kyllä, että lapsihaaveet eivät ole kaikilla minun ikäisilläni tai vanhemmillakaan vielä ajankohtaisia. Ymmärrän myös sen, että suuri osa naisista tulee helposti raskaaksi eikä lasten saaminen ole kaikille ihme. Silti tuollaista keskustelua on kamalaa olla todistamassa ja minulle tulee siitä järkyttävän paha mieli. Minä kun en vain ole pystynyt tulemaan raskaaksi eikä meidän suurimpaan toiveeseen olla vastattu lukuisista yrityksistä huolimatta. 

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Kuulumisia

Pääsiäinen on ollut täydellisen rentouttava. Lähdimme kiirastorstaina miehen kotipaikkakunnalle ja viivyimme siellä muutaman päivän. Olimme miehen perheen kanssa, kävimme mökillä sekä saunoimme ja tietysti myös söimme paljon. Kotiin tultuamme olemme ehtineet nähdä myös minun perhettäni sekä ystäviämme, käydä leffassa, siivota ja urheilla yhdessä. 

Olemme eläneet normaalia elämää ja nauttineet siitä. Lapsettomuus tuntuu olevan pitkästä aikaan aidosti taka-alalla. Totta kai ajattelen sitä päivittäin, useitakin kertoja ja milloin missäkin tilanteessa, mutta juuri nyt se ei ahdista minua. Se on osa elämäämme eikä se häviä mihinkään, mutta minulla on voimia keskittyä myös kaikkeen muuhun. Tätä olotilaa olen odottanut ja tätä minä nyt tarvitsen. 

Välillä huomaan hämmästyväni hyvää mieltä ja olenkin pohtinut, että josko yritän vain huijata itseäni ja kehoani. Ehkä minulla ei oikeasti olekaan niin hyvä olla, mutta uskottelen itselleni niin. Sekä alitajuisesti että myös tietoisesti toivon sen vaikuttavan positiivisesti myös raskautumishaaveisiin. En tietenkään ole luopunut toivosta raskautua luomusti, päin vastoin. Huomaan uskovani siihen taas enemmän nyt, kun voin paremmin. Kaikesta huolimatta yritän pitää kiinni hyvästä olosta ja alkaa pikku hiljaa uskoa, että minä voin aidosti tuntea niin. 

Eilen illalla (kp12) tunsin hetken vihlontaa vasemmassa munasarjassa ja myös rinnat ovat jonkin verran turvonneet sekä arat. Näistä oireista päättelen ovulaation olevan lähellä. Siispä peittoa heiluttelemaan rennoin mielin.

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Voisiko kolmas kerta toden sanoa?

Päässä humisee ja nenä on aivan tukossa jatkuvasta niistämisestä huolimatta. Oloni oli kurja jo torstaina heti härättyäni, mutta raahauduin silti töihin. Eilisen päivänkin kärvistelin töissä, sillä olimme suunnitelleet muutaman työkaverin kanssa jo pidempään yhteistä illanviettoa. Kaipasin piristystä enkä halunnut jäädä paitsi kivasta illasta. 

Kannatti tsempata, sillä oli todella hauska ilta. Oli viiniä, musiikkia, laulua ja tanssiakin. Olo on flunssan takia fyysisesti nyt melko ryytynyt, mutta henkisesti ihmeen keveä. Teki hyvää päästä vähän irrottelemaan. Nyt voin hyvällä omalla tunnolla löhöillä loppu viikonlopun ja parannella itseäni. Mies on reippaana hoitanut kaikki kotityöt ja minua myös siinä samalla. 

Ajatukset tämän juuri alkaneen uuden kierron suhteen ovat ainakin vielä melko pessimistisiä. Vaikea uskoa mahdollisuuksiimme luomuna, kun ei inseminaatiokaan ole tähän mennessä tuottanut tulosta. Mieli on silti tällä hetkellä suhteellisen rauhallinen. Hoitotauko tekee varmasti hyvää, sillä kolme inssiä peräjälkeen tuntui minusta jo alunperin ajatuksena liian nopealta etenemistahdilta. Kyllä nämä kaksi edellistä pettymystä ovat olleet huomattavasti suurempia kuin aiemmin. En olisi vielä valmis etenemään kolmanteen ja ehkä näin ollen viimeiseen inssiin. Haluan antaa meille vielä aikaa ja mahdollisuuksia uskoa kaikessa rauhassa, että kolmas inssi voisi olla se meidän kertamme.

Sovimme miehen kanssa, että katsomme nyt päivän kerrallaan. Jos meistä tuntuu tämän kierron loppupuolella siltä, että haluamme kokeilla kolmatta inssiä toukokuussa, niin sitten teemme niin. On myös mahdollista, että pidämme pidemmän hoitotauon. Vielä on liian aikaista tehdä päätöksiä.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Vieläkään ei ole meidän aikamme

Vähän vaaleanpunaista paperiin jo maanantai-iltana ja eilen muutamia kertoja päivällä. Vuoto alkoi tänään aamulla ja samalla käynnistyi yk 20. Kaksi tuloksetonta inseminaatiota takana, päällimmäinen tunne on tyhjyys.

Pääsiäisen vuoksi hoitoihin tulee nyt pakostikin taukoa, mutta olisimme muutenkin pitäneet taukoa. Ei ole juuri nyt enää voimia tähän. Nyt on koitettava kerätä voimia jostain, ihan mistä vaan ja kaikesta mahdollisesta.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Viimeisiä viedään

Piinapäiviä nimittäin. Tänään (kp26/pp14) on onneksi viimeinen Lutinus-päivä. Nuo kapselit ovat olleet yhtä rasittavia kuin viimeksikin. Niitä on ihan noin käytännön tasollakin ärsyttävä laittaa kolmesti päivässä, sivuoireista puhumattakaan. Kaikista turhauttavinta on se, etten voi aidosti kyttäillä ja jännittää mahdollisia oireita. Kaikki pienen toivonkipinän herättävät oireet ovat kuitattavissa myös Lutinuksen sivuoireina. Olen ollut viikonlopun ajan aivan tajuttoman väsynyt yli 10 tunnin yöunista huolimatta, iltaisin palelee, rinnat ovat turvoksissa ja aavistuksen verran arat sekä alavatsalla tuntuu jatkuvasti jos jonkinmoista nippailua ja paineen tunnetta.

Sitten on myös niitä selkeitä menkkaoireita: vatsaa turvottaa, alavatsaa juilii vähän väliä sekä mielialat vaihtelevat tiuhaan. Tänään alavatsatuntemuksia on ollut enenevissä määrin ja niiden myötä myös mieli on ollut jälleen aika maassa. Tänään olen antanut itselleni luvan olla alakuloinen. Tänään en ole jaksanut tsempata enkä olla reipas. 

torstai 3. huhtikuuta 2014

Pieni notkahdus ja liikuntainnostusta

Viikko on mennyt tähän asti taas todella nopeasti ja enää korkeintaan viikko piinailua jäljellä. Ei ole juuri mitään tuntemuksia suuntaan tai toiseen. Lutinus turvottaa ja aiheuttaa jonkin verran mahatuntemuksia, aivan kuten viimeksikin. Ehkä kuitenkin vähän vähemmän tällä kertaa. Ainoa ero viime kiertoon on turvonneet rinnat. Ne ovat olleet selkeästi turvoksissa ovulaatiosta lähtien eli jo ennen Lutinuksen aloittamista. Myös nännit olivat todella kipeät muutaman päivän ajan ovulaation jälkeen.

Mieli on ollut pääsääntöisesti hyvä, mutta alkuviikosta tuli paha notkahdus. Entinen työkaverini tuli käymään töissä kolmen kuukauden ikäisen tyttövauvansa kanssa. Vauva oli aivan liian suloinen. Pehmeä ohut tukka ja pehmeät pienet posket. Vauva kurtisti kulmiaan mahdottoman suloisesti ihmetellessään häntä ihailevia ihmisiä. Illalla kerroin miehelle vauvasta ja minulle iski valtava kaipuu. Minua alkoi myös pelottaa. En ole uskaltanut uskoa tässä kierrossa juuri ollenkaan, en halua taas pettyä. Tottakai pettymys on suuri, uskon minä tai en. 

Liikunnasta olen saanut paljon voimaa. En ole koskaan ollut erityisen liikunnallinen, mutta viime vuosina olen opetellut pitämään siitä. Käyn kuntosalilla kaksi-kolme kertaa viikossa yhdessä miehen kanssa ja muina päivinä treenaan kotona crosstrainerilla. Hien saaminen pintaan auttaa todella ahdistuksen hallinnassa. Olen alkanut jopa odottaa iltaa, että pääsen treenaamaan ja päästelemään höyryjä. Energia purkautuu liikkuessa eikä sitä jää niin paljoa murehtimiseen. 

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Voimaantumista

Tähän alkuun on pakko vähän avautua vielä tuosta tiistaisesta lääkärikäynnistä. Vaikka lääkärimme onkin ihan mukava ja melko empaattisen oloinen, niin mielestäni hän menee ikävästi aina asioiden edelle. Kaipa se on vain hänen tapansa muistuttaa realiteeteista. Aivan kuin en niitä jo valmiiksi tietäisi. Jälleen lääkäri puhui "tulevasta kolmannesta inseminaatiosta" ja siitä, miten meidän kohdallamme rankemmat hoidot eivät varmaan aivan vielä tule kyseeseen. "Kolmannen inseminaation jälkeen voidaan miettiä vaikka pientä taukoa ja tuleehan siinä kesäkin väliin." totesi lääkäri. Tällä kertaa suhtauduin lääkärin puheisiin rauhallisesti, sillä tiedän hänen tekevän vain työtään. Toki lääkäri toivotti lopuksi onnea ja sanoi pitävänsä peukkuja. Mutta silti.

Mikäli tämä toinen inseminaatio ei tuo meille onnea, niin pidämme ainakin yhden kierron mittaisen tauon. Keskustelimme siitä miehen kanssa jo nyt hyvissä ajoin, jottei tule paniikkia sitten menkkojen mahdollisesti alettua. Tauko on osittain pakollinenkin, sillä pääsiäinen osuu keskelle mahdollisesti alkavaa uutta kiertoa.

Kaikesta huolimatta missioni voida hyvin on alkanut mukavasti. Inseminaatiopäivästä lähtien olen kyennyt keskittymään yllättävän hyvin positiivisiin ja voimaannuttaviin asioihin elämässäni. Yksi käänteen tekevä kokemus oli tällä viikolla keskustelu lapsettomuudesta työparini kanssa. Hän on itse isä ja hän on kokenut elämässään kaikenlaista. Arvostan häntä suuresti. Kerroin hänelle missä mennään lapsettomuushoitojen suhteen ja kerroin miten vaikeaa tämä kaikki on ollut. Hän osasi kysellä ja puhua niin, että pystyin ajattelemaan asiaa hieman uudelta kantilta ja olen saanut näistä ajatuksista paljon voimaa. Juuri nyt pystyn uskomaan, että suurin toiveemme toteutuu vielä jonain päivänä. Se ei toteudu välttämättä vielä vähään aikaan, mutta lopulta kyllä. Asioilla on oikeasti tapana järjestyä. Tämä on elämänvaihe, joka minun on mieheni kanssa koettava. 

Toinen tärkeä juttu tällä viikolla on ollut kiitollisuuspäiväkirja. Olen kuullut siitä monesti aiemminkin, mutta nyt törmäsin siihen töissä. Kiitollisuuspäiväkirjalla on tutkitustikin positiivisia vaikutuksia mielialaan. Päiväkirjaa pitämällä kyky nähdä ja arvostaa positiivisia asioita omassa elämässä vahvistuu. Aion kirjoittaa omaani päivittäin. Tässä muutama asia, joista olen juuri tällä hetkellä kiitollinen: tämä blogi ja ihanat lukijat, aurinkoinen perjantai, mukava työpäivä, vapaa viikonloppu yhdessä miehen kanssa ja ihana ystävä jonka luokse pääsen tänään viettämään kahdenkeskistä aikaa. 

Nyt koitan pitää kynsin ja hampain kiinni tästä olotilasta. En halua olla surullinen enkä ahdistunut. Niiden aika on sitten taas joskus myöhemmin.


tiistai 25. maaliskuuta 2014

Toinen inseminaatio

Eilen illalla tunsin selviä ovulaatiokipuja ja myös limoja oli havaittavissa. Harmittelin miehelle ajoituksen menneen tällä kertaa ehkä pieleen. Tosi voimakkaasti oli sellainen tunne tähän aamuun ja lääkärikäyntiin saakka.

Ultrassa lääkäri totesi ovulaation jo tapahtuneen. Minä koitin pysyä rauhallisena turhautumistani nieleskellen. Lääkärin mukaan silti on ihan yhtä hyvät mahdollisuudet onnistua. Ovulaatiohan on voinut tapahtua vaikka vasta muutama tunti sitten. Ja munasolu kuulemma odottaa kyllä. Minulla on silti todella pettynyt olo, ei tämä mennyt niin kuin piti.

Jotain positiivistakin: miehen siittiöt olivat jälleen aivan huippuluokkaa. 68 miljoonaa, joista liikkuvia 90 %. Kuulostaa hyvältä. Lääkäri lohdutti minua jälleen sillä, että olen nuori eikä ole löytynyt mitään syytä, miksi emme onnistuisi. Lääkäri ymmärsi hyvin turhautumiseni ja päivitteli itsekin näiden asioiden kummallisuutta. 

Nyt on pakko koittaa jotenkin pitää pää kasassa. En jaksa olla ahdistunut enkä pelokas. Tämän viikon missioni on voida hyvin.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Ovulaatiotestejä ja pistoksia

Niistä on minun viikonloppuni tehty. Onneksi myös paljon kaikesta muustakin huomattavasti kivemmasta, mutta nuo nyt luonnollisesti päällimmäisenä mielessä.

Perjantaina oli ultra heti aamusta. Oikea munasarja oli selkeästi levossa ja ehdin tietysti jo turhaan hieman säikähtää. Vasemmalta löytyi sitten hyvä 15 mm:n follikkeli. Lääkäri laskeskeli edellisen kierron mukaan, että inseminaatio osuisi todennäköisimmin tiistaille. Tasan neljä viikkoa ensimmäisestä inssistä. Sain ajan tiistaiksi aamupäivälle. Perjantaina illalla pistin vielä Puregonin. 

Viikonlopun osuessa tähän väliin, antoi lääkäri kuitenkin varmuuden vuoksi ensiksi kovin sekavilta tuntuvat, mutta ylöskirjoitettuna huomattavasti selkeämmät ohjeet. Minun tulisi testata ovulaatiota ensimmäisen kerran lauantaina aamulla klo 8. Mikäli tulisi plussa, olisi minun soitettava heti klinikalle ja varattava päivystysaika samalle päivälle inseminaatiota varten. Miehen tulisi käydä hoitamassa oma osuutensa heti aamusta ja minun pistettävä Pregnyl. Mikäli ovistesti olisi negatiivinen, pistäisin illalla vielä viimeisen Puregonin. Uusi ovistesti sunnuntaina aamulla ja mikäli se olisi positiivinen, niin Pregnyl saman tien ja maanantaina heti aamusta soitto klinikalle ja inssi aikaistettaisiin maanantaille.

Olin aluksi kauhuissani näistä ohjeista. Ovulaatiotestit ovat mielestäni jotenkin epäilyttäviä enkä ole tottunut tekemään niitä. Tuntui pelottavalta, että inssin oikein ajoittuminen olisi tällä kertaa hyvin pitkälti minun vastuullani. Harmitti, etten ollut tilannut netistä etukäteen Clearbluen ovulaatiotestejä, nyt minulla oli vain liuskatestejä. Jonkin aikaa asiaa hermoiltuani en voinut muuta kuin vain todeta, että teen parhaani ja on pakko uskoa kaiken menevän hyvin. 

Onnekseni ovulaatiotestiin piirtyi eilen ja myös vielä tänään hyvin haaleat viivat. Nyt voimme mennä alkuperäisen suunnitelman mukaan, se tuntuu huomattavasti helpommalta eikä siihen sisälly mitään liikkuvia osia. Tänään illalla tasan klo 22.35 pistän Pregnylin ja tiistaina klo 10.35 on toinen inseminaatiomme. Irroituspiikin ja inssin välille jää 36 tuntia. 

Pregnylin pistäminen jännittää hieman, sillä edellisellä kerralla pistin sen klinikalla hoitajan opastuksella. Nyt minun tulee suoriutua itse lääkeampullien avaamisesta ja lääkeaineen sekoittamisesta. Itse pistäminen ei ole sen pahempi kuin Puregoninkaan, neula on yhtä ohut. Lääkeainetta on toki huomattavasti enemmän ja se on hieman epämiellyttävää, mutta ihan hallittavissa kuitenkin.

Vaikka aluksi pelästyinkin kaikkea tätä säätöä ja aikatauluttamista ja testailua ja muuta, niin loppujen lopuksi kaikki se tuntuu aika mitättömältä tämän henkisen taakan rinnalla. Käytännön asiat ovat kuitenkin hallittavissa. Eilen romahdin ihan totaalisesti. Sain kamalan ahdistuskohtauksen sekoittuneena järkyttävään epätoivoon ja pelkoon. Itkin pitkään täysin holtittomasti, oli vaikea rauhoittua.

Tiistai jännittää kamalasti. Jännittää, että onnistuuko inssi ylipäätään. Jännittää, että miltä minusta ja miltä meistä tuntuu tiistain jälkeen. Jännittää, että ovatko inssin jälkeiset piinaavat 16 vuorokautta yhtä kamalat kuin viimeksi. Jännittää, että herääkö toivo inssin jälkeen voimakkaampana kuin mitä se on nyt.

Edit: Pregnylin neula ei todellakaan ollut yhtä ohut kuin Puregonissa. Jotenkin pistäminen meni ihan helposti viimeksi hoitajan luona, mutta nyt se oli työn ja tuskan takana. Neula oli varmasti kolme kertaa isompi kuin Puregonin neula ja sen pistäminen myös tuntui. Mies tsemppasi ihanasti ja liikuttui kyyneliin, kun sain pistettyä. Hän on kuulemma niin ylpeä minusta, olen ollut reipas.

torstai 20. maaliskuuta 2014

Pessimisti ei pety

Huomaan tahtomattani suhtautuvani tähän toiseen hoitokertaan pessimistisesti. Ajattelumalli tulee alitajunnasta, se on suojautumiskeino. En kestä toista yhtä suurta pettymystä peräkkäin. Vaikka en ole tietoisesti koittanut saada itseäni pessimistiseen tilaan, niin huomaan nyt niin kuitenkin käyneen. Jollain tavalla se on helpottavaa. En ole yhtä ahdistunut ja jännittynyt kuin edelliskierrossa. Olo on paljon rennompi ja mieli parempi.

Tällä viikolla olen osannut nauttia paremmin myös kaikesta mukavasta. Olen nähnyt ystäviäni ja jaksanut harrastaa liikuntaakin päivittäin. Olen pyrkinyt syömään järkevästi ja nukkumaan tarpeeksi. Kaikki tämä on osaltaan vaikuttanut mielialaani.

Myös töissä on ollut hauskaa, on saanut nauraa paljon. Suurin syy tähän on varmasti se, että päätin kertoa lapsettomuushoidoista työparilleni. Pohdin asiaa pitkään, mutta ajattelin kertomisen ennen kaikkea helpottavan oloani, kun ei tarvitse selitellä lääkärikäyntejä tai mahdollisia huonoja fiiliksiäni. Teemme työtämme tiiviisti yhdessä, käytännössä olemme lähes kahdeksan tuntia päivässä yhdessä. Työparini on mies ja kertominen jännitti senkin takia aika paljon. En tiennyt, miten hän suhtautuisi. Sain kuitenkin kerrottua ja hän otti asian hienost. Hän oli otettu luottamuksenosoituksesta ja on ollut huomaavainen minua kohtaan. Hän kyselee vointiani, mutta antaa samalla myös sopivasti omaa tilaa. Olen iloinen, että sain kerrottua.

Tietynlainen pessimistisyys on tuonut minulle positiivisuutta. En voi väittää, ettenkö toivoisi. Toki toivon, mutta ainakin tietoisella tasolla vähemmän kuin viimeksi. Minulle on jäänyt enemmän voimia keskittyä muihinkin asioihin. Tämä on muutenkin hyvä vaihe kierrosta, piinailu ei ole vielä alkanut. Huomenna (kp 10) on ultra. Vähän jännittää. Toivottavasti löytyisi yksi hyvä follikkeli.

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Vauhdilla eteenpäin

Ensin haluan kiittää teitä kaikkia ihania lukijoita kannustavista ja rohkaisevista kommenteistanne edelliseen postaukseeni. Ne todella auttoivat. Tajusin taas, kuinka tärkeä tämä blogi minulle oikeasti onkaan. Ilman tätä en jaksaisi edes puoliksikaan yhtä hyvin kuin nyt.

Pahin pettymys tuntuu olevan jo käsitelty. Kaksi iltaa meni itkiessä, sen jälkeen on ollut helpompaa ja uusi toivo alkaa jälleen herätä. Se on jännä juttu. Jostain se aina tuntuu kaivautuvan esiin ja onneksi kaivautuu. Sen on oltava biologista. 

Keskustelimme miehen kanssa jo heti ensimmäisen inssin jälkeen mahdollisesta seuraavasta kerrasta. Ensin ajattelimme, että pidämme ehdottomasti taukoa inssien välillä. Siitä tulisi muuten liian raskasta. Mies tuntui ajattelevan minua enemmän myös taloudellista puolta. Vaikka Väestöliiton klinikka onkin jonkin verran monia yksityisiä klinikoita edullisempi, niin tulee yhdelle hoidolle silti hintaa. Pettymyksen kourissa uuden kierron alettua päätimme kuitenkin mennä seuraavaan inseminaatioon heti. Tai siis minä kuvittelin, että se on ilman muuta mahdollista. Sen kuin vain marssii klinikalle ja aloittaa hoidon. En tullut edes ajatelleeksi, että jokin lääketieteellinen syy voisi olla esteenä. 

Niinpä minulla oli jo eilen (kp3) ensimmäinen lääkäriaika. En saanut aikaa omalle lääkärillemme näin lyhyellä varoitusajalla. Sain ajan lääkärille, jolla kävin viimeksikin ensimmäisessä ultrassa. Minua harmitti hieman etukäteen, mutta koitin suhtautua asiaan positiivisesti. Ja se kannatti. Lääkäri oli tällä kertaa kovin empaattisen oloinen. Hän kyseli vointiani ja kerroin sen olevan melko huono. Juttelimme hetken. Lääkäri kertoi minulla olevan oikein hyvät mahdollisuudet raskautua inseminaation avulla, olenhan vielä nuori. Hän kuitenkin totesi sen joillain vaativan useampia hoitokertoja, kuten toki jo tiesinkin. Lääkäri sanoi, että hoitokertojen määrää pohditaan aina yksilöllisesti. Nuoresta iästäni ja hyvistä mahdollisuuksista johtuen kohdallamme voitaisiin tarvittaessa tehdä enemmänkin kuin kolme-neljä inseminaatiota. Keskustelusta tuli hyvä mieli.

Ultrassa kaikki oli hyvin. Limakalvo oli ohut ja munarakkulat pieniä molemmilla puolilla. Hoito voidaan aloittaa. Vasta tässä vaiheessa tajusin, että olin pitänyt sitä aivan itsestäänselvyytenä. Mieleeni ei ollut juolahtanutkaan, että joissain tapauksissa uutta hoitoa ei välttämättä voitaisikaan tehdä heti putkeen. Olin huojentunut jo pelkästään tästä. Meillä on ainakin mahdollisuus onnistua. Lääkäri toivotti lopuksi onnea.

Sain uuden ajan viikon päähän perjantaille (kp10) omalle lääkärillemme. Puregon pistokset aloitan huomenna, ostin myös Pregnylin jo valmiiksi. Tämä kaikki tuntuu nyt paljon helpommalta kuin viimeksi. Pistokset eivät jännitä, ei myöskään klinikalla käyminen juurikaan.

Vaikka toivo on jälleen herännyt, niin sen seuraksi on saapunut tällä kertaa voimakas skeptisyys. Toivon, mutta en oikein usko. Katsotaan, miten nämä tunteet lähtevät tästä kehittymään.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Musertavaa

Olo on epätoivoisempi kuin koskaan. Järjen ääni sanoi päässä, ettei testin tulos tule siitä enää muuttumaan, mutta silti minä tyhmänä toivoin. Tietysti toivoin. Toivoimme miehen kanssa aivan viimeiseen asti. Tänään aamulla olin iloinen, kun menkkoja ei vieläkään näkynyt. En tehnyt enää testiä, mutta toivoin silti.

Menkat alkoivat päivällä. Teki mieli heittäytyä työpaikan vessan lattialle ja huutaa. Sen jälkeen itkeä. Teki mieli juosta kollegoiden luokse ja kertoa kaikille, miksi olen poissa tolaltani. Teki mieli kertoa kaikille, että ensimmäinen inseminaatiomme ei tuottanut tulosta. Teki mieli kertoa kaikille, että olemme toivoneet omaa pikkuista nyt vuoden ja neljä kuukautta. Mutta en tietenkään tehnyt mitään näistä.

Sinnittelin työpäivän ja kotiin päästyäni murruin täysin. Itkin miehen sylissä loputonta itkua, mieskin itki. Meitä pelottaa. Kukaan ei voi luvata, että seuraava tai sitä seuraavakaan inseminaatio tuo meille onnen. Kukaan ei voi luvata, että ylipäätään saisimme kokea sen onnen. 

Juuri nyt tuntuu siltä, etten enää jaksa. Ei minusta ole tähän, en ole tarpeeksi vahva. Haluan luovuttaa. Mutta kun luovuttaminen ei ole tässä vaihtoehtona.

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Menetetty toivo

Testasin tänään aamulla eli pp14 puhtaan negan. 

Päällimmäinen tunne on tottakai valtava pettymys. Vaikka kuinka realistisesti koitin suhtautua inseminaation mahdollisuuksiin, niin silti toivoin enemmän kuin pitkään aikaan. En jaksa uskoa, että testitulos enää muuttuisi. Eilen illalla oli todella kovia menkkakipumaisia kramppeja vuoroin oikean ja vuoroin vasemman munasarjan kohdalla. Kaipa jo viikon jatkuneet alavatsakivut, turvotukset ja muut ovat johtuneet ainoastaan Lutinuksesta. Eiköhän tämä ollut tällä erää tässä. Täytyy koittaa pitää pää kylmänä työpäivän ajan ja murehtia vasta illalla.

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Malttamaton

En tiedä miten malttaisin odottaa enää hetkeäkään, olen aivan tulisilla hiilillä. Haluan jo tietää, että olemmeko maailman onnekkaimpia ja onko ensimmäinen inssimme onnistunut. Olen pohtinut pääni puhki näitä kaikkia oireita ja tuntemuksiani analysoidessani. Kaikki voivat viitata joko siihen ihanimpaan tai sitten kamalimpaan. 

Eilen oli tuntemuksia vaikka muille jakaa. Päätä särki, väsytti pökerryttävästi, jatkuva pissahätä, jatkuva paineen tunne alavatsalla, epämääräistä nippailua ja vihlontaa pitkin päivää sekä istuessa että kävellessä, vihlaisuja alavatsalla yskäistäessä, vatsan ja rintojen turvotusta, jatkuva näläntunne sekä yleisesti todella epämääräinen olo. 

Mutta voivatko nämä kaikki johtua vain Lutinuksesta? Olen tietysti koittanut googlettaa, mutten ole löytänyt oikein mitään vedenpitäviä faktoja. Aiemmin olen kyllä lukenut, että keltarauhashormoni voi aiheuttaa vaikka minkälaisia oireita, joten hieman hankalaa on koittaa uskoa parasta. 

Olen myös pähkäillyt, että josko testaisin lääkärin kehoituksesta huolimatta jo aikaisemmin kuin vasta ensi torstaina. Sillä edellytyksellä tosin, että menkat eivät tässä nyt joku päivä yllätä. Torstaihin tuntuu olevan vain niin liian pitkä aika. Toisaalta onhan aika nytkin mennyt nopeasti, tänään on jo pp11. Edelleen päivä kerrallaan.

torstai 6. maaliskuuta 2014

Vielä viikko

Päivä kerrallaan, sellainen ajattelu on ollut kuluneen viikon aikana hyvin tärkeää. Olen yrittänyt pitää pään kylmänä, olla toivomatta liikaa. Silti pysähdyn kuulostelemaan jokaista tuntemusta kehossani. Ja tuntemuksiahan on riittänyt.

Muutaman viime päivän aikana eli pp7-9 alavatsalla on tuntunut lähes jatkuvasti jotain. Paineen tunnetta, vihlaisuja, lyhytkestoista jomottelua. Turvottaa ja mahassa on suurimman osan ajasta kummallinen olo. Sitä on vaikea selittää. Rinnat ovat hieman turvoksissa, eivät kuitenkaan arat. Mielialat vaihtelevat laidasta laitaan, aivan kuten normaalistikin tässä vaiheessa kiertoa (tai ehkä aina). Liikutun helposti, kummalliset asiat herkistävät. Olen järkyttävän väsynyt ja hajamielinen.

Valitettavasti kaikki nuo edellämainitut voivat selittyä lähestyvillä menkoilla ja stressillä. Vaikka olen kuinka koittanut pysyä rauhallisena, niin en ole välttynyt stressiltä. Kyllä tämä väkisinkin pyörii jatkuvasti mielessä. Toivomme niin kovasti, ettemme oikeastaan ole uskaltaneet juurikaan miettiä vielä jatkoa. Emmekä varmasti mietikään ennen ensi viikkoa. 

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Uusi ulkoasu

Kaipasin blogiini jotain uutta, joten muokkasin ulkoasua. Vanha keltainen teema tuntui jotenkin valjulta, vaikka keltainen onkin mukava ja keväinen väri. Punaisen sävyt tuntuivat nyt sopivammalta, sopivan voimakkailta. Punainen on dynaaminen väri. Juuri sellaista minä nyt tarvitsen.

perjantai 28. helmikuuta 2014

Flunssaa ja tunteita

Olo on kurjan flunssainen. Nukuin reilun 12 tunnin yöunet, silti väsyttää kamalasti. Tukkoinen olo alkoi jo tiistai-iltana. Keskiviikkona ja torstaina kärvistelin kuitenkin vielä töissä, en malttanut jäädä kotiinkaan. Eilen illalla päässä humisi siihen malliin, että tänään oli parempi jäädä kotiin lepäämään.

Tunteet ovat vaihdelleet inseminaation jälkeen todella laidasta laitaan. Tiistai-iltana olin kovin itkuinen ja pelokas. Vaikka inseminaatiosta jäi ihan hyvä mieli, niin kotiin päästyäni pelko ja epätoivo valtasi mieleni. Mies rauhoitteli jälleen parhaansa mukaan ja koitti puhua minulle järkeä. Ei ole mitään syytä, miksei hoito meidän kohdallamme tuottaisi toivottua tulosta. Ei välttämättä nyt ensimmäisellä kerralla, mutta jossain vaiheessa. Kyllä minäkin sen tiedän, mutta jotenkin en pysty sitä sisäistämään.

Nyt muutaman päivän ajan on flunssasta huolimatta ollut jo parempi mieli. Olen koittanut ajatella myös kaikkea muuta, mutta pakko myöntää, että ajatukset eivät meinaa pysyä kasassa. Tämä kaikki on vain niin uutta ja vieraan tuntuista. Mitä lapsettomuushoitoihin tulee, niin aika usein minusta tuntuu siltä, etten elä omaa elämääni. Ikäänkuin suoritan tiettyjä asioita, mutten koe niiden kuuluvan vielä omaan elämääni. Omituinen ja sekava tunne. Ymmärrän kyllä, että me olemme nyt tässä tilanteessa, mutta aivan vielä en ole onnistunut sitä sisäistämään. Suurimman osan ajasta minä luulen, että olen kyllä hyväksynyt asian. Silti on eri asia siirtää se hyväksyntä myös konkreettisesti omaan elämääni. Me olemme nyt tässä ja meidän on toimittava sen mukaisesti.

Inseminaatiosta on kulunut nyt kolme päivää ja tänään aloitin Lutinuksen (korvaava valmiste Lugesteronille). Annostus on 3 x 100mg päivässä. Ajatus tuntui etukäteen hieman epämiellyttävältä, mutta aloitus menikin ihan hyvin. 

Vielä pitäisi jaksaa odottaa 13 päivää. Tuntuu pitkältä ajalta.


tiistai 25. helmikuuta 2014

Ensimmäinen inseminaatio

Nyt se on onnellisesti ohi! Itse toimenpide meni täysin kivuttomasti ja muutenkin sujuvasti. Käynnistä jäi ihan mukava olo ja hyvä mieli.

Mies kävi suorittamassa oman osuutensa heti aamulla. Kaikki sujui jännityksestä huolimatta kuulemma hyvin. Minulla oli aika aamupäivällä. Jännittyneenä lähdin töistä kohti klinikkaa. Kummallinen ja epätodellinen olo: tässä minä nyt sitten olen matkalla ensimmäiseen (ja toivottavasti ainoaan) inseminaatioon. 

Panikoin mahdollisia ruuhkia sun muita ja lähdin tietysti töistä aivan liian aikaisin. Olin klinikalla hyvissä ajoin, mutta pääsin onneksi lääkärin vastaanotolle etuajassa. Ei tarvinnut ahdistua yhtään ylimääräistä odotellessa.

Lääkäri kertoi miehen näytteen olevan oikein hyvä ja pyysi minua lähettämään miehelle myös sellaisia terveisiä, jotta hän voi olla tyytyväinen itseensä. Mukava kommentti, tiesin miehelle tulevan siitä hyvä mieli. Ennen kuin asettauduin ultrattavaksi lääkäri varmisti vielä miehen näytteestä nimen ja sotun. Oikein ne olivat, kuten arvata saattaa. Hyvä tietysti tässä vaiheessa vielä tarkistaa, lääkäri naurahti. Ultrassa näkyi johtofollikkelin olevan edelleen paikoillaan. Lääkäri arveli sen irtoavan aivan tuota pikaa, joten kaipa inseminaation ajoituskin oli näin ollen hyvä. Enpä minä sitä missään vaiheessa epäillytkään. 

Ultran jälkeen lääkäri asetti ohuen muovikaterin paikoilleen ja ruiskutti siemennesteen hitaasti kohtuonteloon. Tämä ei tuntunut fyysisesti miltään, mutta muuten kyllä melko kummalliselta ja hassulta. Melkeinpä koomiselta. Lääkäri jutusteli siinä kaikenlaista, muun muassa miehen roolista inseminaatiossa. Pohdimme yhdessä, että mahtaa se olla miehellekin omituinen tilanne käydä jättämässä näyte, varsinkin jos aulassa on muitakin odottamassa vuoroaan. Lääkäri kertoi, että säännöllisin väliajoin hän kohtaa miehiä, jotka eivät vain yksinkertaisesti pysty antamaan näytettä, ainakaan klinikan tiloissa. Tuli rento mieli lääkärin höpötellessä.

Kaikki oli ohi muutamassa minuutissa ja sain pukea päälleni. Sillä välin lääkäri laski minulle mahdollisen testipäivän, 16 vuorokauden kuluttua eli 13.3. Voi kunpa menkat pysyisivät poissa siihen asti ja saisin raskaustestiin elämäni ensimmäisen plussan! En uskalla enkä halua ajatella vielä niin pitkälle. Voimme vain varovaisesti toivoa. Lääkäri toivotti lopuksi onnea ja pyysi ottamaan yhteyttä tuon parin viikon jälkeen, myös siinä tapauksessa, jos meillä olisi iloisia uutisia.


maanantai 24. helmikuuta 2014

Huomenna jo!

Inseminaatio nimittäin. 

Kävin tänään ultrassa, kaikki näytti valmiilta. Kohdun limakalvo oli lääkärin mukaan oikein hyvä ja valmiin oloinen. Samoin johtofollikkeli: se oli kasvanut viikonlopun aikana huimasti ja irtoaa kuulemma hetkenä minä hyvänsä. Puregon (tai oma kehoni, mistä sitä tietää) on tehnyt tehtävänsä.

Lääkäri suositteli inseminaatiota heti huomiselle eikä minulla tietenkään ollut mitään sitä vastaan. Vastaanottoajan jälkeen lääkäri ohjasi minut hoitajan luo, joka ohjeisti Pregnylin pistämisen. Sain pistää lääkkeen saman tien hoitajan huoneessa, kätevää. Näin ollen minun ei tarvitse tänään enää huolehtia pistoksista kotona. Ja kun inssi on huomenna, niin Pregnyl ehtii nyt vaikuttaa siihen mennessä. 

Kovin kummallista kaikki tämä. Kaikki on mennyt ihan hyvin ja mielikin on suht hyvä. En kuitenkaan oikein tiedä, mitä ajatella tästä kaikesta. Klinikalla lääkäri ja hoitajakin puhuivat Pregnyliin liittyen, että hyvä harjoitella nyt ja ensi kerralla kaikki menee jo helposti. En minä halua ajatella ensi kertaa. En minä halua, että tulee ensi kertaa. Tuntuu, ettei mahdollisuuksiimme uskota. Koita siinä nyt sitten itse uskoa.


lauantai 22. helmikuuta 2014

Perjantain lääkärikäynnistä

Menin klinikalle hyvillä mielin. Oli mukavaa mennä oman lääkärimme vastaanotolle, sillä hänen empaattinen ja asiantunteva olemus rauhoittaa mieltäni. Aika oli keskellä työpäivää, mutta se ei aiheuttanut tällä kertaa sen suurempaa säätöä. Kerroin työparilleni, että joudun käymään vielä joitain kertoja lääkärissä ensi viikolla. Onnekseni hän ei kysynyt sen enempää, sanoi vain että terveys menee ilman muuta työn edelle eikä tarvitse siitä kantaa huolta.

Mutta siis, lääkäri kyseli vointiani ja kerroin hoitojen hieman hirvittävän minua. Hän tuntui ymmärtävän ja vakuutteli kaiken menevän ihan hyvin. Ultran perusteella lääkäri arveli kierrostani tulevan tällä kertaa taas hieman pidempi. Kohdun limakalvo vastasi kiertopäiviä (9), suurimmat munarakkulat olivat vielä suht pieniä. Tarkkoja kokoja en muista. 

Jatkan Puregonin pistämistä viikonlopun yli ja maanantaina on uusi ultra. Toivon todella, että munarakkulat olisivat kasvaneet siihen mennessä. Lääkäri vaikutti ihan luottavaiselta. Inseminaation ajankohdasta ei ollut vielä puhetta, maanantaina selviää sitten lisää. Ovulaatiotestejäkään minun ei tarvitse vielä aloitaa. Maanantaita odotellessa siis.

Olo on ollut aika hyvä nyt. En tiedä johtuuko Puregonista vai mistä, mutta alavatsaa on vihlonut satunnaisesti melko terävästikin. Miehen kanssa ollaan puhuttu paljon tästä kaikesta. Mies uskaltaa olla paljon toiveikkaampi kuin minä. Tuntuu hyvältä, ettei minun tarvitse aina jaksaa, mies luo minullekin uskoa olemalla positiivinen.