Lomaa lapsettomuudesta

Kävin tällä viikolla ensimmäistä kertaa työterveyspsykologin vastaanotolla. Minua jännitti kovasti. En ole koskaan aiemmin käynyt kenenkään ammattilaisen juttusilla. En tiennyt mitä minun pitäisi sanoa, mistä aloittaa. Jännitin myös sitä, minkälainen psykologi on. 

Heti sisään päästyäni purskahdin itkuun. Hetken nyyhkittyäni pystyin kertomaan, miksi olen tullut hänen juttusilleen. Keskustelu eteni hyvin luontevasti ja psykologi kyseli paljon. Hänelle oli helppo puhua ja hän kohtasi minut aidon empaattisesti. Psykologin tyyli oli melko ratkaisukeskeinen ja sainkin häneltä paljon konkreettisia neuvoja ja ohjeita.

Kerroin hänelle minkälaisia tunteita lapsettomuus minussa herättää. Kerroin, etten haluaisi lapsettomuuden hallitsevan ajatuksiani niin paljoa. Kerroin, miten elämäni etenee suunnilleen neljän viikon sykleissä, kuukautiskierron mukaan. En haluaisi sen olevan niin. Siinä hänen kanssaan keskustellessani itsellenikin kirkastui yhä selkeämmäksi se, etten halua elämäni olevan tällaista. Haluan elää normaalia nuoren parin elämää yhdessä mieheni kanssa. Olemme toivoneet omaa lasta pian jo kahden vuoden ajan. Toiveisiimme ei olla vastattu emmekä voi enää jatkaa näin. Emme ole vielä valmiita hedelmöityshoitoihin, joten on keksittävä jotain muuta. 

Psykologi kysyi, kuinka paljon vietän aikaa lapsettomuuteen liittyvien asioiden parissa. Kerroin kirjoittavani blogia sekä seuraavani aktiivisesti useita lapsettomuusaiheisia blogeja. Kaiken kertomani perusteella psykologi ehdotti, että pitäisin lomaa lapsettomuudesta. Totaalista lomaa, alkuun vaikka puolisen vuotta. Ei blogeja eikä lapsettomuuden aktiivista ajattelemista. Keskittyisin itseeni ja asioihin, joista saan voimaa. Keskittyisimme miehen kanssa vielä enemmän toisiimme ja parisuhteeseemme. Nauttisimme siitä, mitä meillä on. Tekisimme asioita, joita ei voi välttämättä tehdä enää yhtä spontaanisti sitten, kun meillä on lapsi. Psykologi puhui lämpimän kannustavasti, totesi minun olevan vielä kovin nuori. Ei kuitenkaan vähätellyt tai toppuutellut. Ymmärsi oman perheen olevan minun suurin haaveeni ja ymmärsi lapsettomuuden aiheuttaman tuskan. 

Käynnistä jäi todella hyvä, mutta hämmentynyt olo. Nytkö minun pitäisi tuosta noin vaan päättää, etten ajattele enää lapsettomuutta enkä vietä enää ollenkaan aikaa minulle todella tärkeäksi muodostuneessa blogimaailmassa? Blogit ovat olleet minulle kuitenkin se ainoa väylä saada vertaistukea ja se on ollut minulle korvaamatonta. 

Sulattelin psykologin neuvoja muutaman päivän ajan ja keskustelin asiasta myös miehen kanssa. Hänkin on ollut jo pidempään sitä mieltä, ettei tämä voi jatkua näin. Vaikka olen koittanut olla positiivinen ja uskoa, että onnemme kääntyy vielä, niin lapsettomuuden ajatteleminen täyttää silti liian ison osan elämästäni. Se on koko ajan läsnä. Niin moni asia saa minut surulliseksi ja niin monesta asiasta koen suurta vääryyttä ja epäreiluutta. Ne ovat tunteita, joita en jaksaisi (pahimmillaan) päivittäin kokea. Ne kuormittavat liikaa ja vievät iloa kaikesta muusta hyvästä elämässäni ja yhteisestä elämästämme.

Olenkin päättänyt kokeilla loman ottamista. En tiedä yhtään, miten se tulee menemään, mutta ei kai minulla ole mitään hävittävääkään. En aio kuitenkaan asettaa mitään aikamääreitä, katson aluksi vaikka viikko kerrallaan. En aio myöskään lopettaa tätä omaa blogiani. Aion edelleen kirjoittaa ajatuksistani, siinä määrin mikä tuntuu hyvältä. Lapsettomuus ei tietenkään häviä mihinkään, mutta olen valmis kokeilemaan sen syrjään siirtämistä. En usko tämän olevan mikään poppaskonsti raskautumisen edistämiseksi, ainoastaan keino edistää omaa hyvinvointiani sekä parisuhteemme hyvinvointia. 

Ainoa asia, mikä tekee minut äärettömän surulliseksi on se, etten tule nyt hetkeen lukemaan minulle tärkeiden blogisisarieni kirjoituksia. Se on ainoa keino saada aidosti etäisyyttä tähän kaikkeen. Tämä päätös on todella vaikea, mutta toivon sen auttavan minua. Toivon myös, että te ymmärrätte minua.