Sivut

torstai 28. marraskuuta 2013

Pikkujouluja

Viikonloppuna on luvassa kahdet pikkujoulut. Ensin työpaikan pikkujoulut ja sitten vielä perheen kesken kokoontuminen pikkujoulutunnelmissa. Odotan työpaikan juhlia kovasti. Olen tutustunut moniin työkavereihini jo hyvin ja on hauskaa viettää heidän kanssaan aikaa myös vapaa-ajalla. Juhlat ovat melko isot ja sinne saa laittautua hienoksi. Minulla on jo kivat vaatteet valmiiksi mietittynä asusteita ja kenkiä myöten. Aion pitää hauskaa, mutta juhlia kuitenkin kohtuudella.

Eilen mietittiin miehen kanssa, että josko meitä olisi ensi jouluna jo kolme. Tai josko pikkuinen olisi ensi jouluna ainakin jo tuloillaan. Toivomme sitä niin kovasti, niin kovasti kuin kaksi ihmistä voi yhdessä toivoa.

Nyt on vain otettava kaikki ilo irti pikkujouluista ja toivottava, että ensi vuonna tähän aikaan juhlin maailman ihanimman asian vuoksi vesilasi kädessä. 


sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Se siitä sitten, TAAS

Niinhän se yk 15 sieltä sitten pärähti tänään aamulla käyntiin. Oksettavan suuri luku tuo 15. Epätodellinen luku. Vieläkin on välillä vaikea uskoa, että olemme niin kovasti toivoneet ja koittaneet saada omaa lasta alulleen jo näin kauan. Kunpa joku voisi luvata meille, että ei enää kauaa. Mutta sitä kukaan ei voi luvata.

Päivä kerrallaan, taas. Kyllä tämä pahin vaihe menee nopeasti ohi, tiedän sen. 

Enää onneksi reilu viikko ensikäyntiimme uudella klinikalla. Odotamme miehen kanssa käynniltä paljon. On ollut yllättävän helppoa antaa asioiden mennä omalla painollaan nyt viimeisten kuukausien ajan. Mutta nyt, kun lopputulos oli jälleen kerran tämä, rupeavat omat voimavarat vähenemään. Minun on vaikea uskoa, että pieni ihmeemme saisi alkunsa luomusti. Jotenkin vain tuntuu siltä, että olisi se jo tähän mennessä tapahtunut jos on tapahtuakseen. Siksi odotammekin jo kovasti, että pääsemme keskustelemaan tilanteestamme ammattilaisen kanssa. 

Tuleva käynti myös jännittää jo aikalailla. Jännitys on sekä positiivista että myös sellaista pelokasta jännitystä. Pelottaa mitä tuleman pitää. Jos minusta löytyykin jokin vika, jota on vaikea korjata. Aukiolotutkimustahan minulle ei olla vielä tehty. Sen voisi kuvitella olevan ensimmäinen askel uudessa, klinikalla laadittavassa, suunnitelmassamme. Täytyy koittaa olla murehtimatta etukäteen. Ehkä kaikki menee ihan hyvin.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Perjantai

Ikävää jomotusta alavatsassa, etenkin vasemmalla puolella. Lisäksi toistuvia vihlaisuja, niitäkin enemmän vasemmalla. Rintojen arkuus on vähentynyt viime päivien aikana. Mielialat vaihtelevat aivan laidasta laitaan. Kiihdyn nollasta sataan sekunnissa. Mieli myös tasaantuu yhtä nopeasti. Siinä päällimmäiset tuntemukset, kp 26.

Kyllä voi ihminen olla onnellinen perjantaista! Työviikko on ollut mukava, mutta muuten mieli on ollut ajoittain todella maassa. Suurta osaa lähipiiristäni tuntuu vaivaavan jonkinasteinen kaamosmasennus ja negatiiviset tunteet tarttuvat minuunkin helposti. Itsehoitona väsymystä ja apatiaa vastaan olen aloittanut monenlaiset jouluaskartelut. Teen kortteja, lahjoja ja koristeita. Käsillä tekeminen on terapeuttista ja rakastan joulua. En minä tästä pimeästä vuodenajasta selviäisi ilman minulle niin mieleisiä jouluvalmisteluita. Tänään jouluvalotkin saavat jo luvan vallata kotimme.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Oireita ja oloja

En ole laskenut tässä kierrossa aktiivisesti kiertopäiviä, mutta jotenkin sitä alitajuisesti pysyy kartalla ja tietää suunnilleen missä päivissä mennään. Silti olin positiivisesti yllättynyt äsken laskiessani tänään olevan jo kp 21. Aika menee hurjaa vauhtia. Enää reilut kaksi viikkoa klinikkakäyntiin. 

Mies on toipunut leikkauksesta hyvin ja on ollut suurimman osan ajasta todella reipas. Välillä meidän kummankin hermoja kuitenkin  koetellaan. Ei ole helppoa, kun ikänsä paljon liikkunut mies joutuu olemaan täysin joutilaana eikä minulle ole helppoa olla yksin vastuussa lähes kaikesta. Minua harmittaa myös se, ettemme voi tehdä viikonloppuisin mitään kodin ulkopuolella yhdessä. Käyn itse kyllä tapaamassa ystäviäni ja muuta, mutta olisi mukavaa tehdä jotain kivaa myös yhdessä. Ei pitäisi valittaa, tämä on ohimenevää. Kuukausi tuntuu silti pitkältä ajalta.

Se yleisistä kuulumisista ja nyt asiaan: minulla on ollut tällä viikolla monenlaisia oireita ja kummallisia oloja. Alkuviikosta eli kp 15-17 kärsin useaan otteeseen kovista hetkittäisistä alavatsakivuista. Kipu kesti yhtäjaksoisesti ehkä minuutista kymmeneen, toisinaan vähän pidempäänkin.  Perjantaina eli kp 19 alavatsassa, erityisesti oikealla puolella, tuntui kovia repäiseviä kipuja hetken aikaa. 

Oloni on ollut koko viikon todella omituinen, jotenkin epätodellinen. En osaa selittää sitä sen kummemmin kuin, että en ole ollut oma itseni. Yhdessä hetkessä nauran ja toisessa puolestani itken. Tunteet ryöppyävät ja on vaikeaa saada mistään kiinni. Jännitys kihelmöi vatsassa positiivisella tavalla päivittäin, vaikka en jännitä mitään tiettyä asiaa. Tuo jännitys tuntuu siltä kuin jotain kauan odotettua olisi tapahtumassa. Ruokahaluni on ollut jo useamman päivän ajan huono, vaikka normaalisti syön säännöllisesti ja hyvin. Tämä selostus on hieman sekava, kuten on olonikin. Olo on silti ihan hyvä. 

Saa nähdä mitä uusi viikko tuo tullessaan. Mukavaa viikkoa teille ihanat lukijat!

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Kotisairaanhoitajana

Sairaanhoitajan ammatti ei ole varsinaisesti koskaan kuulunut haaveammatteihini. Tällä viikolla olen saanut kuitenkin toteuttaa kyseistä roolia miestä hoivatessani. Miehen leikkaus meni kaiken kaikkiaan hyvin, vaikka siihen liittyikin muutama vastoinkäyminen. Mies jäi varmuuden vuoksi yön yli sairaalaan, mutta seuraavana päivänä sain onneksi hakea hänet kotiin toipumaan. Miehellä on todella kova kuntoutusurakka edessä ja myös minulta vaaditaan nyt pitkää pinnaa. Mies tarvitsee apua monissa asioissa ja kaikki kotityöt ovat tietenkin jonkin aikaa nyt minun vastuullani. Mies on ollut uskomattoman reipas ja positiivinen koko ajan. Oikein hävettää, miten olen nyt jo ehtinyt muutamaan otteeseen valittaa omaa väsymystäni, vaikka toinen jumppaa kipeää jalkaansa minkä ehtii ja silti jaksaa hymyillä. No, pistetään pimeän marraskuun piikkiin. Lupaan ryhdistäytyä tulevalla viikolla.

Olin tuntevinani joku päivä loppuviikosta pientä nippailua alavatsassa. En sitten tiedä, olisiko kyseessä voinut olla jotakin ovulaatioon viittaavaa. Sattuneesta syystä tällä viikolla on ollut hieman hiljaisempaa makuuhuoneen puolella. Eilen pääsimme tosin korjaamaan tilanteen. Mies onnistui varomaan kipeää jalkaansa ja kaikki sujui hyvin. En ole kuitenkaan jaksanut harmitella mahdollisesti ohi mennyttä ovulaatiota, sillä ei ole muutenkaan ollut nyt järin toiveikas olo. On oikeastaan aika neutraali olo tai ehkä pikemminkin tyhjä olo. Ei toiveikas, ei epätoivoinen, ei oikein minkäänlainen.

Olemme suunnanneet katseemme jo joulukuun alkuun ja ensikäyntiimme Väestöliiton lapsettomuusklinikalla. Klinikalta tuli jo täytettäväksi esitietolomakkeet meille molemmille. Kunpa tämä ankea marraskuu menisi vain nopeasti ohi.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Uusi suunnitelma loppuvuodelle

Eihän tämä flunssa mihinkään lähtenyt, päinvastoin. Olin eilen töissä ja olo oli kohtalaisen hyvä. Iltaa kohden alkoi kuitenkin yskittää hillittömästi ja tänä aamuna ääni olikin sitten aivan painuksissa ja keuhkoissa rohisee. Hohhoijaa, tylsää tämä sairastaminen. Olen katsonut kohta jo kaikki Netflixin katsomisen arvoiset romanttiset komediat. Eniten harmittaa kuitenkin pieleen menneet viikonloppusuunnitelmat. Olimme suunnitelleet ihanat treffit tälle illalle miehen kanssa, mutta emme voi niitä nyt toteuttaa. Huomenna aion kyllä mennä ystäväni juhliin vaikka pää kainalossa, sillä hän on lähdössä loppuvuodeksi ulkomaille ja haluan hyvästellä hänet kunnolla.

Meillä tulee nyt vuosi täyteen yritystä. Tajusin sen kunnolla vasta alkuviikosta, kun sanoin sen ääneen äitini kanssa asiasta puhuessani. Olin aivan murheen murtama ja äiti lohdutti parhaansa mukaan. Se tuntuu vieläkin jotenkin epätodelliselta, että me todella olemme tässä tilanteessa. On kulunut jo vuosi eikä mitään ole vielä tapahtunut. Niinkuin olen tainnut monesti aikaisemminkin todeta, on ollut vaikeaa hyväksyä se tosiasia, ettei suurin toiveeni toteudukaan kovin helposti. Enhän minä, eikä kukaan muukaan, tiedä tässä vaiheessa sitä, minkälainen matka meillä on vielä edessä.

Äitini on toiminnan nainen ja ihailen hänen tarmoaan tarttua asioihin päättäväisesti. Olen perinyt sen luonteenpiirteen häneltä jossain määrin ja olen siitä iloinen. Äidilläni ei ole tapana puuttua asioihini, mutta hän myös huomaa, milloin apu on paikallaan ja tarjoaa sitä yleensä kyselemättä. Niinpä hän oli nytkin omatoimisesti googlaillut ja ottanut selvää hänelle aiemmin vieraasta aiheesta - lapsettomuudesta ja sen hoitamisesta. Äitini oli silloin taannoin yhtä järkyttynyt kuin mekin kokemastamme huonosta kohtelusta yksityisellä lapsettomuusklinikalla. Olemme miehen kanssa pohtineet välillä mahdollista paluuta klinikalle, mutta jotenkin se ei ole tuntunut hyvältä ajatukselta. Äitini oli kovin vaikuttunut Väestöliiton lapsettomuusklinikan kuvauksesta heidän nettisivuillaan. Nettisivujen perusteella hoitoon hakeutuvat otetaan aidosti huomioon kokonaisuutena ja kaikille laaditaan yksilölliset suunnitelmat. Kuvauksessa painotettiin myös psyykkistä jaksamista. Juuri tätähän me klinikaltakin odotimme ja toivoimme, mutta jouduimme pettymään pahemman kerran. 

Keskustelimme miehen kanssa asiasta ja sen enempää Väestöliiton lapsettomuusklinikkaan perehtymättä varasin meille sinne ajan. Puhelimeen vastasi ystävällinen nainen, joka kertoi aikoja olevan vaikka jo ensi viikolle. Miehen jalkaleikkauksen vuoksi varasin ajan vasta (tai jo, riippuu miten sen ajattelee) kuukauden päähän. Meille lähetetään kotiin esitietolomakkeet täytettäväksi ja sen lisäksi pyydän klinikalta kaikki dokumentit itselleni, että voin ottaa ne mukaan. Ensikäyntiin kannattaa kuulemma varata aikaa puolitoista tuntia. Siellä keskustellaan, tutkitaan sen verran kuin kierron puitteissa on sillä hetkellä mahdollista sekä laaditaan yhdessä suunnitelma. Nyt minäkin olen vaikuttunut. Ehkä minulle on myös helppo myydä mielikuvia, mutta minulle tuli todella hyvä tunne tuosta paikasta. Puhelun jälkeen soitin innosta hihkuen miehelle, joka oli myöskin todella iloinen. 

Olen kiitollinen äidilleni. Nyt oli se hetki, kun todella tarvitsin apua. Mies on tottakai tässä mukana aivan yhtä täysillä kuin minäkin, mutta hän tietää näistä asioista niin paljon vähemmän kuin minä, joka ei myöskään tiedä paljoa. Sen lisäksi hänen mieltään on vaivannut tuleva leikkaus ja edessä oleva pitkä kuntoutus. Voimat eivät vain riitä kaikkeen.

Sain tästä uudesta suunnitelmastamme älyttömästi lisävirtaa hetkessä! Tuntuu hyvältä, että päätimme sittekin edetä asiassa jo tämän vuoden puolella. Kuukausi on lyhyt aika odottaa.