Hankala viikko

Töissä oli kamalaa ja hormonit kiusasivat toden teolla. Mielialat heittelivät vähän väliä ja oli vaikea pitää itseään koossa. Herkistyin kaikesta ja koko ajan sekä vastaavasti myös raivostuin mitättömistä asioista. Raivon sain pidettyä onneksi sisälläni, hävettäisi töissä sitä purkaa viattomiin työkavereihini. Mies sen sijaan sai kotona kuulla kunniansa. Ihanasti oli kuitenkin tukena ja jaksoi ymmärtää.

Toivo ei herännyt missään vaiheessa, menkkaoireet olivat niin selvät jo usean päivän ajan. Tänään aamulla tunsin niiden alkavan ja tiesin, etten selviäisi tällä kertaa pelkästään olankohautuksella. Koko viikon olin niin herkillä ja tsemppasin päivästä toiseen. Ryöppyävä itku purkautui miehen sylissä, pitkästä aikaan tuntuu todella iso möykky rinnassa eikä itku helpottanut. Olo on ollut koko päivän jotenkin epätodellinen, en muistanut miten pahalta pettymys voi tuntua. Useamman edelliskierron alettua pettymys oli paljon pienempi, selvisin niistä nopeasti. Nyt tuntuu erilaiselta. 

Kaipa tämä voi olla joidenkin alitajuisesti tukahdutettujen tunteiden pintaan nousemista. Vaikka en koe tarkoituksella vältelleeni aiempien kiertojen pettymyksen tunteita, niin voi olla, että osa niistä on työntynyt sivuun. Eivät ne ole silti minnekään kadonneet, sieltä ne nyt puskevat kaikki pintaan. Ehkä on tarpeen rypeä nyt hetki kunnolla tässä pettymyksessä ja surussa. Jospa minä sitten pääsisin taas kiinni löytämääni hyvään oloon.