Sivut

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Lomaa lapsettomuudesta

Kävin tällä viikolla ensimmäistä kertaa työterveyspsykologin vastaanotolla. Minua jännitti kovasti. En ole koskaan aiemmin käynyt kenenkään ammattilaisen juttusilla. En tiennyt mitä minun pitäisi sanoa, mistä aloittaa. Jännitin myös sitä, minkälainen psykologi on. 

Heti sisään päästyäni purskahdin itkuun. Hetken nyyhkittyäni pystyin kertomaan, miksi olen tullut hänen juttusilleen. Keskustelu eteni hyvin luontevasti ja psykologi kyseli paljon. Hänelle oli helppo puhua ja hän kohtasi minut aidon empaattisesti. Psykologin tyyli oli melko ratkaisukeskeinen ja sainkin häneltä paljon konkreettisia neuvoja ja ohjeita.

Kerroin hänelle minkälaisia tunteita lapsettomuus minussa herättää. Kerroin, etten haluaisi lapsettomuuden hallitsevan ajatuksiani niin paljoa. Kerroin, miten elämäni etenee suunnilleen neljän viikon sykleissä, kuukautiskierron mukaan. En haluaisi sen olevan niin. Siinä hänen kanssaan keskustellessani itsellenikin kirkastui yhä selkeämmäksi se, etten halua elämäni olevan tällaista. Haluan elää normaalia nuoren parin elämää yhdessä mieheni kanssa. Olemme toivoneet omaa lasta pian jo kahden vuoden ajan. Toiveisiimme ei olla vastattu emmekä voi enää jatkaa näin. Emme ole vielä valmiita hedelmöityshoitoihin, joten on keksittävä jotain muuta. 

Psykologi kysyi, kuinka paljon vietän aikaa lapsettomuuteen liittyvien asioiden parissa. Kerroin kirjoittavani blogia sekä seuraavani aktiivisesti useita lapsettomuusaiheisia blogeja. Kaiken kertomani perusteella psykologi ehdotti, että pitäisin lomaa lapsettomuudesta. Totaalista lomaa, alkuun vaikka puolisen vuotta. Ei blogeja eikä lapsettomuuden aktiivista ajattelemista. Keskittyisin itseeni ja asioihin, joista saan voimaa. Keskittyisimme miehen kanssa vielä enemmän toisiimme ja parisuhteeseemme. Nauttisimme siitä, mitä meillä on. Tekisimme asioita, joita ei voi välttämättä tehdä enää yhtä spontaanisti sitten, kun meillä on lapsi. Psykologi puhui lämpimän kannustavasti, totesi minun olevan vielä kovin nuori. Ei kuitenkaan vähätellyt tai toppuutellut. Ymmärsi oman perheen olevan minun suurin haaveeni ja ymmärsi lapsettomuuden aiheuttaman tuskan. 

Käynnistä jäi todella hyvä, mutta hämmentynyt olo. Nytkö minun pitäisi tuosta noin vaan päättää, etten ajattele enää lapsettomuutta enkä vietä enää ollenkaan aikaa minulle todella tärkeäksi muodostuneessa blogimaailmassa? Blogit ovat olleet minulle kuitenkin se ainoa väylä saada vertaistukea ja se on ollut minulle korvaamatonta. 

Sulattelin psykologin neuvoja muutaman päivän ajan ja keskustelin asiasta myös miehen kanssa. Hänkin on ollut jo pidempään sitä mieltä, ettei tämä voi jatkua näin. Vaikka olen koittanut olla positiivinen ja uskoa, että onnemme kääntyy vielä, niin lapsettomuuden ajatteleminen täyttää silti liian ison osan elämästäni. Se on koko ajan läsnä. Niin moni asia saa minut surulliseksi ja niin monesta asiasta koen suurta vääryyttä ja epäreiluutta. Ne ovat tunteita, joita en jaksaisi (pahimmillaan) päivittäin kokea. Ne kuormittavat liikaa ja vievät iloa kaikesta muusta hyvästä elämässäni ja yhteisestä elämästämme.

Olenkin päättänyt kokeilla loman ottamista. En tiedä yhtään, miten se tulee menemään, mutta ei kai minulla ole mitään hävittävääkään. En aio kuitenkaan asettaa mitään aikamääreitä, katson aluksi vaikka viikko kerrallaan. En aio myöskään lopettaa tätä omaa blogiani. Aion edelleen kirjoittaa ajatuksistani, siinä määrin mikä tuntuu hyvältä. Lapsettomuus ei tietenkään häviä mihinkään, mutta olen valmis kokeilemaan sen syrjään siirtämistä. En usko tämän olevan mikään poppaskonsti raskautumisen edistämiseksi, ainoastaan keino edistää omaa hyvinvointiani sekä parisuhteemme hyvinvointia. 

Ainoa asia, mikä tekee minut äärettömän surulliseksi on se, etten tule nyt hetkeen lukemaan minulle tärkeiden blogisisarieni kirjoituksia. Se on ainoa keino saada aidosti etäisyyttä tähän kaikkeen. Tämä päätös on todella vaikea, mutta toivon sen auttavan minua. Toivon myös, että te ymmärrätte minua.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Uudenlaista asennetta etsimässä

Hyvä ystäväni on ollut minulle korvaamaton tuki lapsettomuustaipaleemme aikana. Hän löytää aina oikeat sanat ja osaa lohduttaa. Hän ymmärtää minua ja osaa antaa hyviä neuvoja, vaikka hänen oma elämäntilanteensa on melko erilainen kuin minulla. Hän tietää miten tärkeä asia tämä on minulle ja miehelleni ja on aidosti kiinnostunut sekä läsnä.

Ystäväni oli meillä lohduttamassa minua edellisten menkkojeni alettua. Ystävälläni on paljon osaamista ihmisistä ja siitä, miten ihmisen psyyke toimii. Kuuntelen hänen ajatuksiaan mielelläni ja otan hänen neuvonsa tosissani. Tuntuu, että hänen avullaan olen saanut monia uusia näkökulmia lapsettomuuteemmekin. 

Nyt viimeeksi puhuimme siitä, että ehkä en ole ollut tai emme ole yhdessä mieheni kanssa olleet vielä vain valmiita vanhemmiksi. Se on varmasti totta, emme ehkä olleet oikeasti valmiita vielä silloin, kun yritys alkoi. Siitä on kulunut pian kuitenkin jo kaksi vuotta, se on pitkä aika. Siihen kahteen vuoteen on mahtunut lapsettomuuden lisäksi monia muitakin parisuhdetta koetelleita asioita. Olemme selvinneet niistä kaikista yhdessä, olemme olleet vahvoja yhdessä. 

Koen olevani valmis äidiksi ja mieheni kokee olevansa valmis isäksi. Olemme valmiita olemaan yhdessä vanhempia. Pohdimme ystäväni kanssa sitä, että ehkä identiteettini on rakentunut viime aikoina liikaa lapsettomuuden ympärille. Siitä on tullut osa minua. Olen jo tottunut siihen, että kärsimme lapsettomuudesta. Se on jo myös osa miestäni, osa meitä. Ystäväni uskoo vahvasti positiivisuuteen ja tahdonvoimaan, hän sai minuakin vakuuteltua yhä enemmän niiden vaikuttavuudesta. Meidän täytyisi nyt koittaa suhtautua tähän kaikkeen positiivisemmin ja uskoa onnistumiseemme.

Jätettyämme ehkäisyn pois lähes kaksi vuotta sitten, mieli täyttyi kutkuttavasta jännityksestä. Kohtahan saattaisin olla jo raskaana. Melko pian pettymykset kuitenkin myrkyttivät sen jännityksen, tilalle tuli pelko ja epävarmuus. Seuraavaksi en enää uskonut mahdollisuuksiini raskautua. Pian siirryimme jo lapsettomien puolelle, diagnoosina selittämätön lapsettomuus. Kahden tuloksettoman inseminaation jälkeen oli vaikea löytää enää toivoa.

En ole enää pitkään aikaan uskaltanut haaveilla meidän vauvasta. Siitä millainen hän olisi, miltä hän tuntuisi ja minkälaista olisi olla hänen äitinsä. Haaveilu satuttaa liikaa. Niinpä olen pikkuhiljaa muuttunut pessimistiseksi sen suhteen, että voisin koskaan ylipäätään tulla raskaaksi. Ystäväni kanssa juteltuani tajusin, että en voi jatkaa näin. Se, etten edes usko suurimman toiveemme täyttymiseen, ei voi tehdä hyvää minulle eikä se todellakaan edesauta toiveemme toteutumista. Minun on uskallettava toivoa ja uskoa. 

Kerroin miehelle ystäväni antamista neuvoista. Hän liikuttui ja kertoi haluavansa myös uskoa. Menen ensi viikolla työterveyspsykologin luo. Toivon saavani häneltä lisää neuvoja ja työkaluja tämän työstämiseen. 

lauantai 13. syyskuuta 2014

Hankala viikko

Töissä oli kamalaa ja hormonit kiusasivat toden teolla. Mielialat heittelivät vähän väliä ja oli vaikea pitää itseään koossa. Herkistyin kaikesta ja koko ajan sekä vastaavasti myös raivostuin mitättömistä asioista. Raivon sain pidettyä onneksi sisälläni, hävettäisi töissä sitä purkaa viattomiin työkavereihini. Mies sen sijaan sai kotona kuulla kunniansa. Ihanasti oli kuitenkin tukena ja jaksoi ymmärtää.

Toivo ei herännyt missään vaiheessa, menkkaoireet olivat niin selvät jo usean päivän ajan. Tänään aamulla tunsin niiden alkavan ja tiesin, etten selviäisi tällä kertaa pelkästään olankohautuksella. Koko viikon olin niin herkillä ja tsemppasin päivästä toiseen. Ryöppyävä itku purkautui miehen sylissä, pitkästä aikaan tuntuu todella iso möykky rinnassa eikä itku helpottanut. Olo on ollut koko päivän jotenkin epätodellinen, en muistanut miten pahalta pettymys voi tuntua. Useamman edelliskierron alettua pettymys oli paljon pienempi, selvisin niistä nopeasti. Nyt tuntuu erilaiselta. 

Kaipa tämä voi olla joidenkin alitajuisesti tukahdutettujen tunteiden pintaan nousemista. Vaikka en koe tarkoituksella vältelleeni aiempien kiertojen pettymyksen tunteita, niin voi olla, että osa niistä on työntynyt sivuun. Eivät ne ole silti minnekään kadonneet, sieltä ne nyt puskevat kaikki pintaan. Ehkä on tarpeen rypeä nyt hetki kunnolla tässä pettymyksessä ja surussa. Jospa minä sitten pääsisin taas kiinni löytämääni hyvään oloon.