Sivut

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Entä jos...

...olisinkin raskaana? Entä jos testiin piirtyisikin lähipäivinä kaksi viivaa? Sekoaisinko? No aivan varmasti. Onnesta ja hämmennyksestä. Olisin epäuskoinen, ehkä epäluuloinenkin. Voisiko meille todella käydä niin? 

Muistan miten olin yrityksemme alussa intoa täynnä ja niin toiveikas. Alusta asti minusta on kuitenkin tuntunut, että raskaaksi tuleminen voi olla kohdallani vaikeaa. En tiedä mistä se tunne tuli, mutta olin valitettavasti oikeassa. On mennyt vuosi ja kahdeksan kuukautta. Jos kaikki olisi mennyt kuin elokuvissa (tai kuten monilla, monilla muilla), niin meillä voisi olla jo lähes vuoden ikäinen oma pikkuinen. 

Osittain uskon vielä luomutärpin mahdollisuuteen, mutta toisaalta olen kuitenkin aika varma, että tarvitsemme lääketieteen apua raskautumiseen. Jostain syystä olen viime aikoina ollut silti toiveikkaampi. Olen pohtinut paljon lapsettomuuttamme ja halunnut löytää jonkin syyn sille. Paras ystäväni on aivan mielettömän lahjakas näissä henkisen puolen asioissa (ei siis uskonnollisessa mielessä) ja hän auttoi minua oivaltamaan erään asian, jolla toivon olevan positiivinen vaikutus. Jos ei raskautumiseen, niin yleisesti nyt ainakin. Minun ja miehen välejä on nimittäin hiertänyt jo pidemmän aikaa eräs asia, jota on ollut todella vaikea selvittää. Pian ystäväni kanssa juteltuani tämä asia kuitenkin ratkesi kuin itsestään. Se oli tuntunut turhaan paljon vaikeammalta kuin mitä se oikeasti olikaan. Olen helpottunut ja tuntuu, että nyt muutkin asiat voivat alkaa loksahdella paikoilleen. Asian ratkettua minulla on ollut paljon kevyempi olo ja pitkästä aikaan minusta tuntuu siltä, että voisin oikeasti tulla raskaaksi.

Tältä kierrolta en kuitenkaan odota enää mitään, menkkakivut ovat jo alkaneet. Vuoto seuraa varmasti pian perässä, nyt on kp 27. Meillä alkoi miehen kanssa kesäloma ja olen siitä innoissani. Olemme suunnitelleet kaikkea kivaa ja on luvattu upeita ilmoja. Minulla on myös vakaa aikomus työstää henkistä kasvuani taas pykälän verran eteenpäin: vaikeuksista huolimatta yritän oppia uskomaan mahdollisuuteeni tulla raskaaksi. 

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Lapsettomuuden pyörittelemistä

Olen huomannut pyöritelleeni lapsettomuuttamme mielessäni viime aikoina taas tiuhempaan ja erilaisista näkökulmista. Kaikki sai alkunsa (tai no eiväthän nämä varsinaisesti kovinkaan uusia ajatuksia ole) luettuani hyvin koskettavan kirjan, Ei kenenkään äiti. Erilaiset tarinat lapsettomuudesta ja sen kokemisesta saivat minut todella ajattelemaan tilannettamme. 

Kirjassa on tarinoita siitä, miten hartaasti toivottua lasta ei koskaan kuulu. Vuosien, jopa kymmenien, odotuksesta huolimatta toiveisiin ei vastata. Näiden, minun mielestäni riipaisevan surullisten, tarinoiden kertojat ovat kirjoitustensa perusteella onnistuneet hyväksymään lapsettomuutensa ja jatkaneet elämäänsä. Minulle nousee pala kurkkuun. Miten toiveista suurimman voisi unohtaa ja jatkaa elämää kutakuinkin normaalisti?

Kirjassa on myös useita positiivisia, joskin nekin myös omalla tavallaan kovin riipaisevia, tarinoita. On pariskuntia, jotka ovat useiden vuosien odottamisen ja hoitojen jälkeen saaneet oman biologisen lapsen, jotkut useammankin. 

Olen miettinyt paljon sitä, että millaiseksi elämämme vuosien varrella muuttuu, jos omaa lasta ei kuulu. Tiedän sen, että kovinkaan pitkään emme enää odottele ennen klinikalle palaamista. Olemme pohtineet taloudellisista syistä julkiselle puolelle siirtymistä, mutta siitä kirjoittelen myöhemmin lisää. Jotenkin kaikki nuo tarinat luettuani ja lapsettomuuteen liittyviä keskusteluja ja muita seuranneena minun on vaikea hyväksyä sitä, ettemme ehkä saakaan omaa lasta vielä pitkään aikaan emmekä ainakaan välttämättä luomusti. Haaveilen edelleen luomuraskaudesta, ihmeestä. Vaikka mitään lääketieteellistä estettä ei ole löytynyt, niin kyllähän tässä on usko luomuraskauteen ollut melko koetuksella jo pitkään. Hoidoilla alkunsa saanut lapsi olisi aivan yhtä arvokas ja ihmeellinen, ellei jopa ihmeellisempi, mutta edelleen esimerkiksi ivf-hoidot pelottavat minua ajatuksen tasolla liikaa. Myöskään mies ei ole vielä valmis ottamaan seuraavaa suurta askelta hoidoissa, kuten hieman aikaisemmin kirjoittelinkin.

Jotenkin minulla on sellainen olo, että meitä kyllä vielä onnistaa, mutta en tiedä yhtään millaisella aikavälillä uskaltaisin sitä haaveilla tapahtuvaksi. Toki haaveilen siitä, että raskaustestiin piirtyisi elämäni ensimmäiset kaksi viivaa saman tien, mutta en uskalla toivoa. Minulle olisi tärkeää osata löytää tästä odotuksen odottelusta jokin merkitys, mutta en tiedä onko se mahdollista ennen kuin tämä toivottavasti jonain päivänä päättyy.


perjantai 4. heinäkuuta 2014

Kaikenlaista sekalaista

Hups, vahingossa vierähti pidempi tovi kirjoittelematta kuin oli tarkoitus. Olen tahattomasti pitänyt blogimaailmasta muutenkin hieman taukoa, ehkä se on ollut alitajuista. Minusta on oikeasti mukavaa ja mielenkiintoista lukea odotusblogeja ja seuraan myös joitain vauvablogeja, mutta viime viikkoina ei ole vain tullut tehtyä sitäkään juurikaan. Tämä pieni tauko on tehnyt ihan hyvää. Tuntuu, etten ole ajatellut lapsettomuutta lähiaikoina juurikaan. Mitä vähemmän luen mitään siihen liittyvää, niin sitä vähemmän huomaan sitä aktiivisesti ajattelevani. Toki se käy mielessä silloin tällöin, mutta olen onnistunut keskittymään myös kaikenlaiseen muuhun. Tämä blogi on minulle silti kovin tärkeä ja samoin myös monien vertaisten blogit (myös jo plussanneiden tai jo onnellisten äitien) enkä missään nimessä halua mitään pidempiä taukoja pitää. Mutta jos kirjoitustahtini pysyy jonkin aikaa hieman hitaampana, niin tiedättepähän syyn. 


Kiertopäiviä en ole erityisemmin laskeskellut, mutta sen verran tiedän, ettei ovulaatioon pitäisi olla enää kovinkaan kauaa. Ehkä tarkkailen mahdollisia oireita tässä seuraavien päivien ajan vähän aktiivisemmin, mutta sen enempää en aio asiaa ajatella. Ehkä. Petipuuhailua meillä on ihan normaaliin tapaan säännöllisesti, joten senkään takia ovulaatiota ei tarvitse sen kummemmin kytätä. 

Tämä tyyli sopii minulle, ainakin toistaiseksi. Huomaan olevani ainakin hieman rennompi nyt, kun olemme antaneet asioiden mennä omalla painollaan. Valitettavasti se ei näytä kohdallamme tuottavan tulosta, mutta ainakin pystymme keskittymään hieman paremmin muuhunkin elämään. Vaikka tämä on suurimman osan ajasta vaikeaa, varmasti vaikeinta mitä olen tähänastisessa elämässäni kohdannut, niin yhä enemmän on niitä hyviäkin hetkiä. En tiedä onko se vain tämä kesä (joka näyttäisi säidenkin puolesta vihdoin alkaneen, jei) vai mikä, mutta nyt tuntuu ihan hyvältä mennä eteenpäin näin. Minä ja mies, suhteellisen rennoin mielin, yhteinen loma edessä. Ehkä olen pikkuhiljaa hyväksymässä sen tosiasian, että oman perheen perustaminen vie meiltä tavanomaista pidemmän aikaa. Tällaisia ajatuksia tänään, huomenna voi olla taas jotain ihan muuta. Senkin minä olen oppinut ja hyväksynyt.