Kummallista

Alavatsaani on nipistellyt kipeästi eilen ja tänään. Ei varsinaisesti menkkamaisia tuntemuksia, mutta jotain hyvin samankaltaista. Nipistelyt tulevat ja menevät, tänään on tuntunut kuitenkin enemmän kuin eilen. Lisäksi vatsaa turvottaa. Rinnat ovat tuttuun tapaan turvoksissa, kuten yleensäkin loppukierrosta. Hetkittäin tuntuvat myös epämääräisesti aroilta.

Nyt seuraa ällövaroitus-asiaa: eilen yhden kerran ja tänään muutamaan otteeseen vessassa käydessä paperiin on jäänyt limaista verta. Toisinaan hieman haaleampaa, toisinaan taas melko kirkkaan punaista. Mutta kaikilla kerroilla veri on tosiaan ollut limaista. En muista että koskaan ennen olisi tuollaista ollut.

Nyt on kp 22 ja selkeitä ovistuntemuksia minulla oli kp 13 ja 14. Uskoisin ovulaation tapahtuneen kp 14. Kummallisia tällaiset tuntemukset tässä vaiheessa kiertoa, vaikka onhan minulla joskus ennenkin menkkatuntemukset alkaneet jo viikkoa ennen kuukautisia. Mutta tuota omituista "vuotoa" minä kovasti ihmettelen. 

Kaikesta huolimatta kivaa vappua! 

Paha mieli

Kyllähän minä tiesin, etten pääse lapsettomuutta enkä lapsen kaipuuta pakoon. Silti olen yrittänyt, vaihtelevalla menestyksellä. On tehnyt hyvää saada viettää kokonaisia päiviä keskittyen kaikkeen aivan muuhun, kaikkeen mukavaan kuten mieheen ja hyviin ystäviin. Mutta koko loppuviikko on ollut täynnä vauvamahoja, raskausuutisia ja raskausuteluita.

Lämpimät kevätsäät ovat paljastaneet uskomattoman määrän vauvamahoja. Törmään niihin jokapuolella ja koko ajan. Eikä siinä mitään, mahat ovat kauniita ja odottavat äidit hehkuvat. Joka kerta se kuitenkin muistuttaa minua kipeästi siitä, mitä eniten odotan ja toivon sekä siitä, miten tavoittamattomissa se haave tuntuu olevan. 

On mennyt pitkä aika ilman raskausuutisia ja olenkin jo odottanut, milloin kuulen seuraavan uutisen. Pakko myöntää, että minua jännittää aivan tajuttomasti, milloin joku läheisistä ystävistäni ilmoittaa olevansa raskaana. Tällä hetkellä kukaan läheisimmistä ystävistäni ei tiettävästi suunnittele perheenlisäystä, mutta mistä sitä koskaan tietää. Tämä on ehkä itsekästä, mutta minua jännittää miten reagoisin sellaisessa tilanteessa. Osaisinko olla iloinen toisen puolesta vai tuntisinko vain suurta katkeruutta. Ehkä on turhaa miettiä tällaista, mutta haluan olla edes jollain tavalla varautunut mahdollisiin uutisiin lähipiirissäni ja siksi valmistelen itseäni näin. Tällä viikolla kuultu raskausuutinen tuli miehen kaveripiiristä. En voinut sille mitään, että uutisen kuultuani ajattelin elämän olevan todella epäreilua. Mies toimi onneksi järjen äänenä ja muistutti, että hänen kaverinsa on puolisonsa kanssa voineet myös toivoa omaa pikkuista jo pidemmän aikaa. Ymmärränhän minä sen, mutta silti. Eivät kaikki kuitenkaan lapsettomuudesta kärsi.

Tällä viikolla on ollut muutenkin vaikeampi pitää pää kasassa ja sitten tuli eilinen ilta. Istuimme iltaa vanhojen opiskelukavereiden kesken ja puhe kääntyi perheen perustamiseen. Siihen eräs naishenkilö totesi, että olisi olettanut minulla ja miehelläni olevan jo tässä vaiheessa vauva. Häkeltyneenä mutisin vain jotain vastaukseksi. Eikä siinä vielä kaikki, toinen jatkoi aivan suoralla kysymyksellä "Milloinkas olette ajatelleet hankkia lapsia?". Nyt jo kiukkua ja ehkä jopa raivoa niellen vastasin ympäripyöreästi, että katsellaan ja aika näyttää ja sitä rataa. Teki mieli räjähtää. 

Olisi pitänyt liueta paikalta jo tuon utelemisen jälkeen, mutten uskonut aiheeseen enää palattavan. Jossain vaiheessa iltaa keskustelu kääntyi kuitenkin taas lasten "hankkimiseen" ja "tekemiseen". Hiljaa kuuntelin sivusta kahden opiskelukaverini keskustelua siitä, miten he eivät todellakaan olisi vielä valmiita hankkimaan lapsia. Olisi kamalaa, miten joutuisi luopumaan omasta ajasta ja esimerkiksi heräämään viikonloppuisinkin aikaisin. Taas teki mieli räjähtää. 

Ymmärrän kyllä, että lapsihaaveet eivät ole kaikilla minun ikäisilläni tai vanhemmillakaan vielä ajankohtaisia. Ymmärrän myös sen, että suuri osa naisista tulee helposti raskaaksi eikä lasten saaminen ole kaikille ihme. Silti tuollaista keskustelua on kamalaa olla todistamassa ja minulle tulee siitä järkyttävän paha mieli. Minä kun en vain ole pystynyt tulemaan raskaaksi eikä meidän suurimpaan toiveeseen olla vastattu lukuisista yrityksistä huolimatta. 

Kuulumisia

Pääsiäinen on ollut täydellisen rentouttava. Lähdimme kiirastorstaina miehen kotipaikkakunnalle ja viivyimme siellä muutaman päivän. Olimme miehen perheen kanssa, kävimme mökillä sekä saunoimme ja tietysti myös söimme paljon. Kotiin tultuamme olemme ehtineet nähdä myös minun perhettäni sekä ystäviämme, käydä leffassa, siivota ja urheilla yhdessä. 

Olemme eläneet normaalia elämää ja nauttineet siitä. Lapsettomuus tuntuu olevan pitkästä aikaan aidosti taka-alalla. Totta kai ajattelen sitä päivittäin, useitakin kertoja ja milloin missäkin tilanteessa, mutta juuri nyt se ei ahdista minua. Se on osa elämäämme eikä se häviä mihinkään, mutta minulla on voimia keskittyä myös kaikkeen muuhun. Tätä olotilaa olen odottanut ja tätä minä nyt tarvitsen. 

Välillä huomaan hämmästyväni hyvää mieltä ja olenkin pohtinut, että josko yritän vain huijata itseäni ja kehoani. Ehkä minulla ei oikeasti olekaan niin hyvä olla, mutta uskottelen itselleni niin. Sekä alitajuisesti että myös tietoisesti toivon sen vaikuttavan positiivisesti myös raskautumishaaveisiin. En tietenkään ole luopunut toivosta raskautua luomusti, päin vastoin. Huomaan uskovani siihen taas enemmän nyt, kun voin paremmin. Kaikesta huolimatta yritän pitää kiinni hyvästä olosta ja alkaa pikku hiljaa uskoa, että minä voin aidosti tuntea niin. 

Eilen illalla (kp12) tunsin hetken vihlontaa vasemmassa munasarjassa ja myös rinnat ovat jonkin verran turvonneet sekä arat. Näistä oireista päättelen ovulaation olevan lähellä. Siispä peittoa heiluttelemaan rennoin mielin.

Voisiko kolmas kerta toden sanoa?

Päässä humisee ja nenä on aivan tukossa jatkuvasta niistämisestä huolimatta. Oloni oli kurja jo torstaina heti härättyäni, mutta raahauduin silti töihin. Eilisen päivänkin kärvistelin töissä, sillä olimme suunnitelleet muutaman työkaverin kanssa jo pidempään yhteistä illanviettoa. Kaipasin piristystä enkä halunnut jäädä paitsi kivasta illasta. 

Kannatti tsempata, sillä oli todella hauska ilta. Oli viiniä, musiikkia, laulua ja tanssiakin. Olo on flunssan takia fyysisesti nyt melko ryytynyt, mutta henkisesti ihmeen keveä. Teki hyvää päästä vähän irrottelemaan. Nyt voin hyvällä omalla tunnolla löhöillä loppu viikonlopun ja parannella itseäni. Mies on reippaana hoitanut kaikki kotityöt ja minua myös siinä samalla. 

Ajatukset tämän juuri alkaneen uuden kierron suhteen ovat ainakin vielä melko pessimistisiä. Vaikea uskoa mahdollisuuksiimme luomuna, kun ei inseminaatiokaan ole tähän mennessä tuottanut tulosta. Mieli on silti tällä hetkellä suhteellisen rauhallinen. Hoitotauko tekee varmasti hyvää, sillä kolme inssiä peräjälkeen tuntui minusta jo alunperin ajatuksena liian nopealta etenemistahdilta. Kyllä nämä kaksi edellistä pettymystä ovat olleet huomattavasti suurempia kuin aiemmin. En olisi vielä valmis etenemään kolmanteen ja ehkä näin ollen viimeiseen inssiin. Haluan antaa meille vielä aikaa ja mahdollisuuksia uskoa kaikessa rauhassa, että kolmas inssi voisi olla se meidän kertamme.

Sovimme miehen kanssa, että katsomme nyt päivän kerrallaan. Jos meistä tuntuu tämän kierron loppupuolella siltä, että haluamme kokeilla kolmatta inssiä toukokuussa, niin sitten teemme niin. On myös mahdollista, että pidämme pidemmän hoitotauon. Vielä on liian aikaista tehdä päätöksiä.

Vieläkään ei ole meidän aikamme

Vähän vaaleanpunaista paperiin jo maanantai-iltana ja eilen muutamia kertoja päivällä. Vuoto alkoi tänään aamulla ja samalla käynnistyi yk 20. Kaksi tuloksetonta inseminaatiota takana, päällimmäinen tunne on tyhjyys.

Pääsiäisen vuoksi hoitoihin tulee nyt pakostikin taukoa, mutta olisimme muutenkin pitäneet taukoa. Ei ole juuri nyt enää voimia tähän. Nyt on koitettava kerätä voimia jostain, ihan mistä vaan ja kaikesta mahdollisesta.

Viimeisiä viedään

Piinapäiviä nimittäin. Tänään (kp26/pp14) on onneksi viimeinen Lutinus-päivä. Nuo kapselit ovat olleet yhtä rasittavia kuin viimeksikin. Niitä on ihan noin käytännön tasollakin ärsyttävä laittaa kolmesti päivässä, sivuoireista puhumattakaan. Kaikista turhauttavinta on se, etten voi aidosti kyttäillä ja jännittää mahdollisia oireita. Kaikki pienen toivonkipinän herättävät oireet ovat kuitattavissa myös Lutinuksen sivuoireina. Olen ollut viikonlopun ajan aivan tajuttoman väsynyt yli 10 tunnin yöunista huolimatta, iltaisin palelee, rinnat ovat turvoksissa ja aavistuksen verran arat sekä alavatsalla tuntuu jatkuvasti jos jonkinmoista nippailua ja paineen tunnetta.

Sitten on myös niitä selkeitä menkkaoireita: vatsaa turvottaa, alavatsaa juilii vähän väliä sekä mielialat vaihtelevat tiuhaan. Tänään alavatsatuntemuksia on ollut enenevissä määrin ja niiden myötä myös mieli on ollut jälleen aika maassa. Tänään olen antanut itselleni luvan olla alakuloinen. Tänään en ole jaksanut tsempata enkä olla reipas. 

Pieni notkahdus ja liikuntainnostusta

Viikko on mennyt tähän asti taas todella nopeasti ja enää korkeintaan viikko piinailua jäljellä. Ei ole juuri mitään tuntemuksia suuntaan tai toiseen. Lutinus turvottaa ja aiheuttaa jonkin verran mahatuntemuksia, aivan kuten viimeksikin. Ehkä kuitenkin vähän vähemmän tällä kertaa. Ainoa ero viime kiertoon on turvonneet rinnat. Ne ovat olleet selkeästi turvoksissa ovulaatiosta lähtien eli jo ennen Lutinuksen aloittamista. Myös nännit olivat todella kipeät muutaman päivän ajan ovulaation jälkeen.

Mieli on ollut pääsääntöisesti hyvä, mutta alkuviikosta tuli paha notkahdus. Entinen työkaverini tuli käymään töissä kolmen kuukauden ikäisen tyttövauvansa kanssa. Vauva oli aivan liian suloinen. Pehmeä ohut tukka ja pehmeät pienet posket. Vauva kurtisti kulmiaan mahdottoman suloisesti ihmetellessään häntä ihailevia ihmisiä. Illalla kerroin miehelle vauvasta ja minulle iski valtava kaipuu. Minua alkoi myös pelottaa. En ole uskaltanut uskoa tässä kierrossa juuri ollenkaan, en halua taas pettyä. Tottakai pettymys on suuri, uskon minä tai en. 

Liikunnasta olen saanut paljon voimaa. En ole koskaan ollut erityisen liikunnallinen, mutta viime vuosina olen opetellut pitämään siitä. Käyn kuntosalilla kaksi-kolme kertaa viikossa yhdessä miehen kanssa ja muina päivinä treenaan kotona crosstrainerilla. Hien saaminen pintaan auttaa todella ahdistuksen hallinnassa. Olen alkanut jopa odottaa iltaa, että pääsen treenaamaan ja päästelemään höyryjä. Energia purkautuu liikkuessa eikä sitä jää niin paljoa murehtimiseen.