Blogin kirjoittaminen

Aloittaessani tämän blogin puolisentoista vuotta sitten, en voinut kuvitellakaan, että olisimme vielä tänäkin päivänä lapsettomia. En tiennyt, miten pitkä ja tuskainen tie meillä olisi kuljettavana. Se tie ei valitettavasti näytä ainakaan tällä hetkellä olevan loppumaisillaan, joten minun on pakko tehdä jotain.

Edellisessä postauksessani kirjoitinkin jo tasapainosta, joka tuntuu asettuneen yhä vakaammin elämääni. Viimeisimpiä menkkoja seurasi vain pieni itku. Olin iloinen siitä, ettei maailmani romahtanut totaalisesti. Pohjamudissa rämpiminen on niin raskasta. Sieltä ylös pääseminen vie aikaa ja se syö voimia ihan kamalasti. En halua enää elää kiertojen mukaan, suunnitella menoja niin, ettei mahdolliset menkat osu jollekin tärkeälle ja kivalle päivälle. Haluan elää tässä ja nyt, tarvitsen sitä.

Jotta en jäisi aivan oman onneni nojaan, niin olen varannut ajan työterveyslääkäriltä ja aion pyytää lähetteen työterveyspsykologille. Toivon, että ulkopuolinen näkökulma auttaisi lapsettomuuden herättämien ajatusten ja tunteiden työstämisessä ja saisin lisää voimia jatkaa eteenpäin suht onnellisena näinkin. Toivoisin keinoja tämänhetkisen elämäntilanteemme mahdollisimman aitoon hyväksymiseen. Ehkä hyvän oloni olisi siten mahdollista myös jatkua.

Viime aikoina olen osannut olla taas onnellinen. Olen osannut iloita asioista, joita minulla on. Harvemmin huomaan haikailevani sellaista, jota minulla ei vielä ole. En kuitenkaan missään nimessä tarkoita, että lapsihaaveemme olisi työnnetty syrjään tai olisimme tulleet toisiin ajatuksiin. Päinvastoin, haaveemme kasvaa vain kasvamistaan (jos se nyt edes on enää mahdollista), mutta nyt on tullut hetki kohdata realiteetit. Keväällä olimme miehen kanssa molemmat aivan loppu. Varsinkin minun ajatukset pyörivät 24/7 lapsettomuuden ympärillä ja olin jatkuvasti valppaana. En osannut rentoutua enkä nauttia oikein mistään. Kesä tuli siinä mielessä oikeaan aikaan, että se vihelsi jollain tavalla pelin poikki. Kesällä oli helppo ottaa etäisyyttä lapsettomuuteen, oli niin paljon kaikkea kivaa tekemistä. Kesän aikana huomasin voivani hyvin.

Emme lopeta yrittämistä emmekä haaveilemista tai toivomista. Jatkamme kuten ennenkin, mutta toivottavasti onnellisempina. Jostain syystä oma lapsemme antaa odotuttaa, mutta nyt tuntuu, että on taas voimia odottaa. Olen taipuvainen lievään kaamosmasennukseen, joten saa nähdä mitä syksy tuo tullessaan.

Mitä blogin kirjoittamiseen tulee, niin haluaisin kovasti jatkaa tätä. Sisältö tulee siinä mielessä varmasti muuttumaan, että en aio enää raportoida kierron eri vaiheita ja havaintojani siihen liittyen. Koin sen omalla kohdallani liian kuormittavaksi, kyttäsin kehoani liikaa ja ylitulkitsin kaikkea mahdollista. En kokenut siitä olevan mitään hyötyä, päinvastoin. Niinpä tulen kirjoittamaan jatkossa ehkä hieman eri näkökulmasta, mutta tausta-ajatuksena on toki edelleen lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden purkaminen.