Uudenlaista asennetta etsimässä

Hyvä ystäväni on ollut minulle korvaamaton tuki lapsettomuustaipaleemme aikana. Hän löytää aina oikeat sanat ja osaa lohduttaa. Hän ymmärtää minua ja osaa antaa hyviä neuvoja, vaikka hänen oma elämäntilanteensa on melko erilainen kuin minulla. Hän tietää miten tärkeä asia tämä on minulle ja miehelleni ja on aidosti kiinnostunut sekä läsnä.

Ystäväni oli meillä lohduttamassa minua edellisten menkkojeni alettua. Ystävälläni on paljon osaamista ihmisistä ja siitä, miten ihmisen psyyke toimii. Kuuntelen hänen ajatuksiaan mielelläni ja otan hänen neuvonsa tosissani. Tuntuu, että hänen avullaan olen saanut monia uusia näkökulmia lapsettomuuteemmekin. 

Nyt viimeeksi puhuimme siitä, että ehkä en ole ollut tai emme ole yhdessä mieheni kanssa olleet vielä vain valmiita vanhemmiksi. Se on varmasti totta, emme ehkä olleet oikeasti valmiita vielä silloin, kun yritys alkoi. Siitä on kulunut pian kuitenkin jo kaksi vuotta, se on pitkä aika. Siihen kahteen vuoteen on mahtunut lapsettomuuden lisäksi monia muitakin parisuhdetta koetelleita asioita. Olemme selvinneet niistä kaikista yhdessä, olemme olleet vahvoja yhdessä. 

Koen olevani valmis äidiksi ja mieheni kokee olevansa valmis isäksi. Olemme valmiita olemaan yhdessä vanhempia. Pohdimme ystäväni kanssa sitä, että ehkä identiteettini on rakentunut viime aikoina liikaa lapsettomuuden ympärille. Siitä on tullut osa minua. Olen jo tottunut siihen, että kärsimme lapsettomuudesta. Se on jo myös osa miestäni, osa meitä. Ystäväni uskoo vahvasti positiivisuuteen ja tahdonvoimaan, hän sai minuakin vakuuteltua yhä enemmän niiden vaikuttavuudesta. Meidän täytyisi nyt koittaa suhtautua tähän kaikkeen positiivisemmin ja uskoa onnistumiseemme.

Jätettyämme ehkäisyn pois lähes kaksi vuotta sitten, mieli täyttyi kutkuttavasta jännityksestä. Kohtahan saattaisin olla jo raskaana. Melko pian pettymykset kuitenkin myrkyttivät sen jännityksen, tilalle tuli pelko ja epävarmuus. Seuraavaksi en enää uskonut mahdollisuuksiini raskautua. Pian siirryimme jo lapsettomien puolelle, diagnoosina selittämätön lapsettomuus. Kahden tuloksettoman inseminaation jälkeen oli vaikea löytää enää toivoa.

En ole enää pitkään aikaan uskaltanut haaveilla meidän vauvasta. Siitä millainen hän olisi, miltä hän tuntuisi ja minkälaista olisi olla hänen äitinsä. Haaveilu satuttaa liikaa. Niinpä olen pikkuhiljaa muuttunut pessimistiseksi sen suhteen, että voisin koskaan ylipäätään tulla raskaaksi. Ystäväni kanssa juteltuani tajusin, että en voi jatkaa näin. Se, etten edes usko suurimman toiveemme täyttymiseen, ei voi tehdä hyvää minulle eikä se todellakaan edesauta toiveemme toteutumista. Minun on uskallettava toivoa ja uskoa. 

Kerroin miehelle ystäväni antamista neuvoista. Hän liikuttui ja kertoi haluavansa myös uskoa. Menen ensi viikolla työterveyspsykologin luo. Toivon saavani häneltä lisää neuvoja ja työkaluja tämän työstämiseen.