Mukavaa maanantaita

Toivottavasti teillä olisi rakkaat lukijat ollut edes hieman parempi päivä tänään kuin minulla.

En saanut edellisyönä millään unta. Mahaan koski ja ajatukset vilisivät taas päässäni. Haaveilin vauvasta ja siitä, millaista elämämme olisi kolmistaan. Miten nostaisin aamulla vauvan viereeni nukkumaan miehen lähdettyä töihin. Miten olisimme vauvan kanssa miestä kotona vastassa työpäivän päätteeksi. Alitajuisesti tunnuin kuitenkin tietävän, että nämä haaveet joutuisivat vielä odottamaan toteutumistaan.

Mies tuhisi onnellisena vieressäni, mutta hänenkään läheisyytensä ei rauhoittanut minua uneen. Jossain vaiheessa nukahdin, vain herätäkseni miljoona kertaa yön aikana. Aamulla olo oli tokkurainen ja menkkainen (voiko noin edes sanoa?). Arvasin, mikä minua odottaisi vessassa käydessäni.

Työpäivä oli itsessään mukava, mutta en osannut nauttia siitä. Koko päivän vain odotin, että pääsisin kotiin rypemään pahassa olossani. Sekä henkisessä että fyysisessä. Oloni on tällä hetkellä kuitenkin aivan turta. Taisin itkeä viime viikolla jo kaiken varastoituneen pelon, epävarmuuden ja kaipauksen ulos. Nyt vain olen. 

Toivo vs. epätoivo

Kp 30. Miksi tämä nyt taas venyy näin piinallisen pitkäksi?

Kaapissa ei ole jemmassa yhtään testiä, joten toistaiseksi on vielä vain odoteltava. Koko eilisen päivän alavatsassa tuntui jos jonkinmoista nippailua ja muljahtelua. Ei kuitenkaan tyypillistä kovaa kipua, kuten yleensä aina juuri ennen menkkojen alkamista. Mutta kun on menkoista kyse, niin lähes mikä vaan on mahdollista. 

Olen ollut eilisestä lähtien aivan tulisilla hiilillä. En ole kuitenkaan halunnut lähteä vielä apteekkiin. Ajattelin odottaa huomiseen asti, mikäli tämän päivän jälkeen jotain odotettavaa vielä on. Nippailuista ja muljahteluista sekä yleisesti epämääräisestä olosta huolimatta minusta ei aivan täysin tunnu siltä, että menkat olisivat alkamassa. Pieni osa minusta haluaisi selittää nämä oireet sillä toisella vaihtoehdolla. Pelottaa toivoa, mutta tuntuu surulliselta vain odottaa menkkojen alkamista. Turhauttavaa tämä kierron venyminen.

Pitkästä aikaan minun tekee mieli analysoida oireitani ja pohtia mahdollisuutta maailman onnellisimpiin uutisiin. Toisaalta minusta tuntuu, että se tuo jollain kummallisella tavalla huonoa onnea, mutta samapa kai se enää tässä vaiheessa. 

Olen palellut koko viikon aivan älyttömästi iltaisin. Värisen oloasusta ja paksusta viltistä huolimatta. Olen ollut myös aivan kuolemanväsynyt iltaisin. Lisäksi olen vuoroilloin joko itkenyt lohduttomasti tai nauranut aivan hepulissa kaikelle mahdolliselle. Minulle ennen menkkoja tyypillistä hermoromahduksen tunnetta en ole tällä viikolla kokenut. Olo on yleisesti vain hyvin epämääräinen, lähinnä fyysisesti. Myös muualta kuin vain mahan kohdalta. Koitan säilyttää pienen toivonkipinän, mutta samalla suhtautua näihin oireisiin myös realistisesti.

Minun täytyy saada nyt vain myös toivoa. Muuten epätoivo tekee oloni liian tukalaksi.

Kipuja ja kaipausta

Kp 28 ja tänään on aamusta asti ollut selkeitä menkkakipuja. Punaista ei ole vielä näkynyt. Haluaisin säilyttää viimeiseen asti toivonkipinän, mutta se alkaa olla jo näiden tuttujen kipujen lisääntyessä melko vaikeaa.

Menkkoihin viittaavia oireita on ollut pitkin viikkoa, joskin hieman erilaisia kuin monissa aikaisemmissa kierroissa. Rinnat eivät ole lainkaan kipeät eivätkä kovin turvonneetkaan. Sama tilanne taisi olla edelliskierrossakin. Niin näyttää sekin oire välillä vain pysyttelevän poissa. 

Oloni on ollut kovin haikea jo useamman päivän ajan. En ole luopunut toivosta eikä haikeus liity pelkästään tähän meneillään olevaan kiertoon, vaan yleensäkin kaikkeen tähän. Kaipaan omaa lasta niin paljon. Kaipaamme miehen kanssa yhdessä. Olen ollut pitkään positiivisella mielellä ja olen kyllä edelleenkin, mutta mitä luultavimmin lähestyvät menkat ovat saaneet mieleni tällä kertaa taas hyvin alakuloiseksi. 

Onneksi on perjantai ja viikonloppuna on luvassa mukavaa tekemistä miehen, perheen ja ystävien seurassa. Kaipa tämä tästä taas.

Ihana syksy!

Tällä viikolla on vihdoin ollut syksyinen tunnelma ja pidän siitä. Pidän syksystä jopa ehkä ihan vähän enemmän kuin kesästä.

Syksy merkitsee minulle uusia mahdollisuuksia. Tämä on juurtunut mieleeni varmaan kouluajoilta. Uuden lukuvuoden alkaminen oli aina jännittävää ja jollain tavalla usein myös ihan kivaa. Vaikka nyt en enää opiskelekaan, niin silti minulla on monella tapaa jännittävän kutkuttava olo. Minusta tuntuu, että tästä syksystä tulee hyvä ja onnellinen.

Pimeydestä en varsinaisesti pidä, mutta aion taistella siitä aiheutuvaa väsymystä vastaan syömällä oikein ja liikkumalla paljon. Myös peiton alla lämmitteleminen miehen kainalossa ja kynttilän valossa auttaa pimeydestä selviytymisessä. 

Herkkä oloni on jatkunut ja olenkin itkenyt varmasti päivittäin. Itku on tuntunut kuitenkin vain hyvältä ja puhdistavalta. Herkkyyden lisäksi ei ole muita, mihinkään suuntaan viittaavia oireita. Tai no, alavatsaa on nippaillut eilen ja tänään muutamaan otteeseen kipeästi. Mutta muuten ei mitään, edes rinnat eivät ole vielä arat tai turvonneet. Niin ja olen kyllä palellut nyt useamman illan kovasti peitoista ja pitkähihaisista olovaatteista huolimatta.

Kp 23, joten ei enää kauaa odottelua.

Loppukiertoa kohti

Vaikka otimmekin miehen kanssa pienen aikalisän, niin se ei suinkaan tarkoita, ettemmekö jatkaisi samaan malliin ja toivoisi omaa pikkuista aivan yhtä kovasti kuin ennenkin. Niinpä ajattelin nyt taas kirjoitella hieman tämänhetkisistä kuulumisista.

Tänään on kp 18, joten loppukierto häämöttää taas yhden kerran. Pahoin pelkään, että ajoituksemme meni tässä kierrossa pieleen. Aikaisemmin en ole liiemmin ajoitusta pohtinut, vaan olemme aina puuhastelleet tasaiseen tahtiin mielitekojemme mukaan läpi kierron. Ovulaatiotestejä en ole tehnyt nyt vähään aikaan enkä useimmiten ole tuntenut kierron puolivälin paikkeilla mitään kummallista kehossani. Viikonloppuna mahaani juili kuitenkin useaan otteeseen oikein kunnolla. Menkkamaista jomotusta ja nippailua. Kipu oli pahimmillaan sunnuntaina ja kesti yhtäjaksoisena pitkään. Mies oli juurikin viikonlopun ajan reissussa, joten mahdollinen ovulaatio jäi mitä luultavimmin hyödyntämättä.

Oloni on ollut useamman päivän ajan hyvin herkkä. Herkistyn helposti ja mitä kummallisimmista asioista. Töissäkin olen joutunut puremaan useampaan otteeseen hammasta, etten ole itkeä tirauttanut kesken kaiken. Nämä tilanteet ovat olleet sellaisia, joissa mieleni on vallannut äärimmäinen hellyys tai myötätunto toista ihmistä kohtaan. Hieman huvittaa tämä oma herkkyyteni. En taida uskaltaa hetkeen katsoa mitään koskettavia ohjelmia tai elokuvia, kun jotkin mainoksetkin saavat jo vedet silmiini. 

Olen viihtynyt uudessa työssäni edelleen loistavasti. Työkaverini ovat aivan huippuja ja etenkin työparini, jonka kanssa teemme pääsääntöisesti kahdestaan hommia. Luulenpa olevani tämänhetkisessä unelmatyössäni. Minulle on uutta lähteä aamuisin näin innokkaana töihin, vaikka olen monista aiemmistakin töistäni pitänyt todella. Tämä tunne on verrattavissa ihastumiseen, samalla tavalla kutkuttaa aamuisin mahassa. Hassua ja ihanaa.

Vaikka tämä kierto ei päättyisikään siihen kaikista toivotuimpaan, niin oloni on silti toiveikas. Uskallan toivoa ja saan siitä voimaa.

Aikalisä

Taisin mainita jo edellisessä postauksessani, että aiomme ottaa nyt pienen aikalisän. Olemme keskustelleet miehen kanssa aiheesta paljon ja tulleet siihen tulokseen, että odottelemme rauhassa ja katselemme ehkä jopa joulun yli. Palaamme varmastikin klinikan asiakkaiksi, mikäli en ole siihen mennessä raskautunut. Vaihdamme lääkäriä ja menemme uudestaan keskustelemaan tilanteestamme. Emme ole lyöneet mitään tietenkään lukkoon, mutta tällä hetkellä edellämainitsemani mittainen aikalisä tuntuu meidän kummankin mielestä hyvältä ajatukselta.

Aikalisä tarkoittaa kohdallamme sitä, ettemme käy nyt hetkeen klinikalla emmekä liikaa pohdi syitä sille, miksi en ole raskautunut. Annamme aikaa mahdolliselle luomuraskaudelle ja koitamme keskittyä siinä samalla kaikkeen mukavaan elämässämme. Meillä on moni asia hyvin ja olemme paljosta kiitollisia. Toivomme tämän yrittämisenkin pysyvän mahdollisimman positiivisena ja toiveikkaana. Siksi tuntuu tärkeältä antaa itselleen nyt aikaa. 

Koemme kumpikin tarvitsevamme vielä aikaa, ennen kuin voimme harkita hoidoissa eteenpäin menemistä. Tuo maanantainen lääkärikäyntini tai oikeastaan siitä aiheutunut järkytys ja teidän lukijoiden ihanat, kannustavat kommentit avasivat silmäni sille, ettei toivoa luomuraskaudesta kannata vielä kuitenkaan menettää. 

Järkytys

Tämän päiväinen lääkärikäynti oli järkytys.

Lääkäri oli edelliskertaa tylympi ja jotenkin hajamielisen oloinen. Oloni oli epämukava eikä lainkaan luottavainen. Lääkäri kyseli samoja asioita kuin ensikäynnillä. Näkisi tiedot kuulemma koneeltakin, mutta on "helpompaa kysyä uudestaan". Lääkäri ei ollut siis lukenut lainkaan ensikäynnillä läpikäytyjä asioita ennen kuin kutsui minut sisään huoneeseen. 

Sitten seurasi se jännittävin osuus: minun verikokeideni tulokset. Kokeista ei käynyt ilmi minkäänlaista häiriötä hormonitoiminnassa, kaikki on niinkuin pitääkin. Verikokeiden mukaan olen ovuloinut ainakin edelliskierrossa. Lääkäri ei ottanut tuloksiin sen enempää kantaa enkä osannut itse mitään kysyä. Lääkäri palasi vielä miehen siemennestenäytteeseen. Kyseisen näytteen määrä oli 0,5 ml normaalimäärää pienempi. Lääkärin mukaan näytteessä oli normaalia vähemmän nestettä, mutta itse siittiöiden määrä ja liikkuvuus olivat hyvät. Näin ollen voisi päätellä, että kyseessä oli vain satunnainen ongelma. Ongelmana lääkäri näytteen määrää vaikutti pitävän. Kerroin kyllä miehellä olleen hieman hankaluuksia näytteen antamisessa jännityksen vuoksi ja lääkäri totesi sen voivan selittää normaalia pienemmän määrän. Lääkäri sanoi laittavansa kohdallemme selittämätön lapsettomuus. Sen kuuleminen sattui.

Yhtäkkiä lääkäri totesi, että tehdään inseminaatio mahdollisesti loppuviikosta. Leukani loksahti suurinpiirtein lattiaan, näin kuvainnollisesti. Lääkäri ei kysynyt, että tiedänkö, mitä inseminaatiolla tarkoitetaan tai mitä mieltä olisin siitä. Olin aivan hämilläni ja ilmeisesti naama niin peruslukemilla, ettei lääkäri välittänyt siitä sen enempää kertoa. Nyökyttelin vain ja olin suostuvainen. En osannut siinä hetkessä muutakaan.

Seuraavaksi oli vuorossa ultra. Kaikki oli siltäkin osin kunnossa. Munasarjat näyttivät normaaleilta, joskin lääkäriltä kesti jonkin aikaa löytä vasen munasarja. Oli kuulemma "suolenmutkan takana piilossa". Yksi 16mm johtofollikkelli löytyi, en nyt muista kummalta puolelta. Lääkärin mukaan tilanne oli hyvä ja ennuste inseminaation onnistumiselle hyvä.

Lopuksi lääkäri varasi minulle ajan perjantaille ja antoi nopeasti ohjeet. Ovulaatiotestejä tästä päivästä alkaen ja jos saan niihin plussan ennen torstaita, niin soitto klinikalle ja uusi aikaisempi aika inseminaatiolle. Muussa tapauksessa torstaina aamulla Pregnylin pistäminen ja perjantaina klinikalle. Kaikesta tästä kovin hämmentyneenä pääsin hoitajan luo, joka opasti pistämisessä. Hoitaja oli ihana. Hän kyseli tuntemuksistani ja oli hyvin empaattinen. Olin vielä niin järkyttynyt, etten osannut oikein muuta kuin kuunnella ja vastailla neutraalisti. Maksoin käyntini ja lähdin töihin päin.

Matkalla soitin miehelle. Hän oli vähintään yhtä järkyttynyt kertomastani. Emme ehtineet jutella kunnolla, en viitsinyt julkisissa kulkuvälineissä moisesta asiasta puhelimeen kailottaa. Koko päivän töissä pidättelin itkua, olin järkyttynyt. Päivä meni onneksi nopeasti ja sain pidettyä itseni kasassa. Kotiin päästyäni annoin itkun tulla.

Miehen tultua kotiin olin jo rauhoittunut. Olimme kumpikin tahoillamme miettineet asiaa ja päätyneet samaan ratkaisuun: emme ole vielä valmiita aloittamaan hoitoja. Tuntui helpottavalta kuulla se miehen sanomana. Emme halua ottaa vielä seuraavaa askelta, se tuntuu tällä hetkellä liian suurelta ja pelottavalta. Emme uskalla ottaa sitä riskiä, että inseminaatio ei tuottaisi sitä toivotuinta lopputulosta.

Keskustelimme asiasta pitkään ja olimme kumpikin yhtä hämmentyneitä siitä, millaisella aikataululla lääkäri inseminaatiota ehdotti. Tai ei edes ehdottanut, vaan määräsi. Siltä se tuntui ja se järkytti minua kaikista eniten. Missään vaiheessa lääkäri ei kysynyt, miltä se vaihtoehto minusta kuulostaisi. Mielipiteelläni ei ollut mitään väliä. Meitä järkytti se, että lääkäri ehdotti inseminaatiota jo samalle viikolle, muutaman päivän päähän. Mielestämme kyseessä on kuitenkin iso päätös, päätös ottaa lapsettomuushoidoissa seuraava askel. Ei kai sellaista päätöstä voi tehdä minuutissa tai kahdessa. 

Meillä on yritystä takana nyt 10 kuukautta. Eikö vielä ole liian aikaista turvautua inseminaatioon? Niin me sen koemme. Siksi päätimmekin yhdessä, että perun perjantain ajan. Emme ole vielä valmiita. Pidämme aikalisän. Jos ja kun jossain vaiheessa palaamme klinikalle, vaihdamme ehdottomasti lääkäriä. Olen pettynyt lääkärimme toimintaan, todella.

Olen valtavan helpottunut päätöksestämme. Ehdin käydä jo tämän päivän aikana kaikki kauhuskenariot läpi ja sain fyysisiä oireita ahdistuksesta. Miehen kanssa keskustellessani tajusin, ettei meillä ole mikään kiire. Emme ole yrittäneet vielä pelottavan kauaa, kaikki saattaa vielä kääntyä parhain päin itsestäänkin. Kuka sitä tietää. Meidän on vielä hetki pakko saada ajatella niin.

Tuntemuksia ja tunnetiloja

Viikko on hujahtanut todella nopeasti, huomenna on jo perjantai ja viikonloppu häämöttää! Olen oppinut nauttimaan viikonlopuista aivan eritavalla nyt, kun olen ollut kesästä lähtien säännöllisessä päivätyössä. Aiemmin olen ollut aina vuorotyössä enkä ole oikein saanut kiinni siitä kuuluisasta perjantaifiiliksestä. Nykyisin tiedän mitä sillä tarkoitetaan ja se on mahtavaa.

Aloitin tällä viikolla siis uudessa työssäni. Työ on kuin luotu minulle! Se ei ole täysin koulutustani vastaavaa, mutta saan hyödyntää osaamistani juuri toivomallani tavalla. Työ on luovaa sekä hyvin vaihtelevaa ja jo ensimmäisen viikon perusteella voin sanoa olevani oikeassa paikassa. Työkaverini ovat mahtavia ja minut on otettu hyvin vastaan. Olen iloinen uudesta työstä.

Tänään on kp 6 ja viimeinen Femar-päivä. Muutamia tuntemuksia olen havainnut, liekö sitten sivuvaikutuksia vai jotain muuta. Parina iltana olen palellut kovasti, vaikka olen ollut paksun viltin alla pitkähihainen- ja lahkeinen oloasu päällä. Öisin olen herännyt kamaliin tuskanhikikohtauksiin, joiden jälkeen on alkanut pian taas paleltaa. Erityisesti eilen illalla mahaani nippaili kipeästi vuoronperää vasemmalta ja oikealta munasarjojen kohdalta. En tiedä ovatko nämä juuri Femarin aikaansaannoksia, mutta sellaisia oireita kuitenkin, joita ei ole aiemmissa kierroissa ollut. Mahan nippailuita on toki yleensäkin, mutta vasta kuukautisten lähestyessä loppukierrosta.

Ensi maanantaille minulla on varattuna ultra. Odotan sitä todella innolla, mutta hieman myös jo jännittää. Siellä kuulen verikokeideni tulokset, joista selviää ovulaatioasia. Ultrassa puolestaan selviää mikä on follikkelien tilanne. Itse ultrauskin jännittää omalta osaltaan, sillä se on ensimmäinen laatuaan. 

Minulla on hyvä tunne ja pitkästä aikaan luottavainen olo. 

Ensimmäinen Femar-kierto

Sieltähän ne menkat sitten alkoivat eilen melko pian tuon edellisen postauksen kirjoitettuani. Kivut ovat olleet paljon kovemmat kuin aikoihin. Heräsin viime yönä järkyttävään mahakipuun. Otin heti särkylääkettä, mutta sen vaikutuksen alkamisen odottaminen oli yhtä tuskaa. En ole kärsinyt vuosiin enää juurikaan mahakivuista kuukautisten aikaan, yleensä vain päänsäryistä.

Näin viime yönä taas vauvaunta, tällä kertaa tuo onni koski meitä. Synnytin unessa uskomattoman suloiset, pienet kaksospojat. Vasta synnytyksen käynnistyttyä selvisi, että vauvoja on tulossa kaksi. Synnytys oli sekava ja ehkä kipeän mahani vuoksi muistan tunteneeni unessakin kipua. Olin niin onnellinen pienistä pojistamme. Herättyäni olin onnellinen. Haluan uskoa, että tuo onni koskee myös meitä pian. Vaikka ihan yhden vauvan muodossakin.

Osasin odottaa kuukautisten alkamista, tunsin sen. Tunteeseen vaikutti voimakkaasti myös lääkärimme veikkaukset ovuloimattomuudestani. Vaikka en olekaan kuullut vielä verikokeideni tuloksia, niin olen melko varma, etten ole ainakaan edellisessä kierrossa ovuloinut. En tuntenut kierron puolivälin paikkeilla mitään ovulaatioon viittaavaa. Niinkuin olen aiemminkin todennut, niin olen jo hyväksynyt sen, etten raskaudu omin avuin. Niinpä kuukautisten alkaminen tarkoitti tällä kertaa ennen kaikkea mahdollisuutta. Uskon meidän olevan nyt lähempänä oman pikkuisemme alullesaamista.

Graviditaksen asiakkaat käyttävät lääkärikeskus Aavan laboratoriopalveluita ja onnekseni laboratorio on myös viikonloppuisin auki. Siispä kävin tänään aamulla follikkelia stimuloivaa hormonia mittaavassa verikokeessa ja aloitin viiden päivän Femar kuurin. Huomenna varaan ajan ultraan. Tästä kierrosta tulee eritavalla jännittävä kuin aiemmista. Mikäli verikokeistani selviää se, etten todella ole ovuloinut, niin meillä on lääkärimme mukaan hyvät mahdollisuudet saavuttaa unelmamme lääkkeiden avulla. Tällä hetkellä haluan uskoa niin ja aion olla toiveikas.