Ajan kuluminen

Olen koittanut uskoa siihen, ettei meillä ole mitään hätää. Yritystä on nyt takana vuosi ja yhdeksän kuukautta. Eihän se ole vielä mikään mahdottoman pitkä aika. Olemme käyneet jo kaikissa perustutkimuksissa ja inseminaatioitakin on tehty kaksi. Kaiken järjen mukaan pääsisimme hoidoissa varmasti melko nopeastikin taas eteenpäin, mikäli päättäisimme niitä jatkaa.

Aika on mennyt todella nopeasti ja tuntuu kuin tämä odotuksen odottelu ei olisi kestänyt kauaa. Havahduin nyt viikonlopun aikana kuitenkin muutamaan asiaan, joista ajan kulumisen tajuaa. Jo useampi pitkään seuraamani lapsettomuusblogi on muuttunut raskausblogista vauvablogiksi. Olen lukenut näitä blogeja alusta alkaen, seurannut läpi surun ja ilon, epätoivon ja lopulta onnistumisen. Olen seurannut miten vauvat kasvavat blogimaailmassa. Minun blogissani ei ole sen sijaan tapahtunut mitään. Olemme edelleen samassa tilanteessa kuin blogiani aloittaessa. Se on surullista ja jotenkin myös melko lamauttavaa.

Toinen huomioni liittyy erääseen naapuritalomme perheeseen. Tuntuu, ettei siitä ole kauaakaan, kun nainen käveli suuren mahansa kanssa parkkipaikan poikki autolle. Ihailin haikein mielin hänen kaunista vatsaansa. Pian pariskunta kantoi vastasyntyneitä kaksostyttöjään turvakaukaloissa autoon. Tänään näin ikkunasta, miten pienet kävelivät omin jaloin perheen autolle. Toinen tytöistä otti pienen pieniä juoksuaskeleitakin.

Enää ei ole kovin helppoa koittaa uskoa, ettei missään olisi mitään vikaa. Ehkä syy on jossain syvemmällä, ehkä se ei ilmene perustutkimuksissa. Miksi me emme muuten olisi jo saaneet siirtyä toiselle puolelle, pois lapsettomien puolelta?

Minullako täydellinen elämä?

Minulla on eräs mielenkiintoinen työkaveri. Hän on todella aito ja lämmin ihminen, kovin räiskyväinenkin ja toisinaan myös melko ajattelematon. Hän on minua vanhempi ja hänellä on lapsia. Olen ymmärtänyt, ettei hänellä ole aina ollut kovinkaan helppoa, elämään on mahtunut kaikenlaista. Arvostan häntä suuresti ja olen oppinut häneltä paljon.

Yhtenä päivänä keskustelimme siitä, miten itse voi vaikuttaa paljonkin omaan mielialaan. Kerroin, että olen koittanut viime aikoina keskittyä enemmän kaikkeen positiiviseen ja hyvään elämässäni. Siihen työkaverini totesi, että olenkin ollut jo pitkään todella hyvällä tuulella. Ei sillä, että olisin aiemmin vain mököttänyt töissä. Hän jatkoi toteamalla, että "Helppohan sun on olla hyvällä tuulella, kun sulla on niin täydellinen elämä." On hyvä mies, ihana koti ja häät tulossa. Emme ole työkaverini kanssa mitenkään läheisiä, emme esimerkiksi juurikaan näe vapaa-ajalla eikä hän todellakaan (kuten ei työparini lisäksi kukaan muukaan töissä) tiedä lapsettomuudestamme. Hän sanoi tuon kommenttinsa lämmöllä, ei mitenkään ilkeästi. 

Jäin miettimään työkaverini sanoja. Mietin sitä, miltä elämäni muiden silmissä näyttää. Se näyttää varmasti juuri siltä, ettei mikään ole pielessä. Olemme miehen kanssa onnellisia yhdessä, meillä on hauskaa ja teemme paljon kivoja juttuja yhdessä. Lisäksi kummallakin on omia juttuja, omia ystäviä. Vain muutama läheinen tietää lapsettomuudestamme, hekin ovat kaikki minun puoleltani. Mies ei ole halunnut kertoa esimerkiksi omille vanhemmilleen ja kunnioitan hänen päätöstään. Se on itseasiassa minustakin helpompaa niin. Myöskään minun isäni ei tiedä, sekin on parempi niin. Vaikka uskon edellä mainittujen kyllä hyvin ymmärtävän ja saisimme heiltä varmasti tukea, niin silti tuntuu helpommalta näin. Niinpä monien läheisiemmekin silmissä elämämme vaikuttaa varmasti hyvinkin tasapainoiselta ja helpolta. Molemmilla on kiva työ ja suunnittelemme häitä, mikäs tässä ollessa. 

Olenkin miettinyt, että ehkä elämämme juuri tällä hetkellä onkin hyvä näin. Täydellisen elämän edellytyksenä on silti suurimman toiveemme täyttyminen. Teemme parhaamme, jotta osaisimme nauttia elämästämme tällaisenaankin. Jotenkin työkaverini sanoista jäi hyvä mieli. Nämä on niitä pysähtymisen hetkiä, täytyy avata silmät kaikelle sille, mitä on. Ja vaikka koitan sitä koko ajan tehdä, niin silti kauppareissulla vauvanvaateosaston ohi kävellessäni (hedelmäosastolle ei pääse oikein kätevästi muuta kautta) ne pienet karvahaalarit vetävät mielen joka kerta matalaksi. Huomasin myös ensimmäistä kertaa ostoskärryparkissa, että on kärryjä joihin saa kaksosvauvat. Näiltä yksityiskohdilta lapseton ei vaan voi sulkea silmiään.

Blogin kirjoittaminen

Aloittaessani tämän blogin puolisentoista vuotta sitten, en voinut kuvitellakaan, että olisimme vielä tänäkin päivänä lapsettomia. En tiennyt, miten pitkä ja tuskainen tie meillä olisi kuljettavana. Se tie ei valitettavasti näytä ainakaan tällä hetkellä olevan loppumaisillaan, joten minun on pakko tehdä jotain.

Edellisessä postauksessani kirjoitinkin jo tasapainosta, joka tuntuu asettuneen yhä vakaammin elämääni. Viimeisimpiä menkkoja seurasi vain pieni itku. Olin iloinen siitä, ettei maailmani romahtanut totaalisesti. Pohjamudissa rämpiminen on niin raskasta. Sieltä ylös pääseminen vie aikaa ja se syö voimia ihan kamalasti. En halua enää elää kiertojen mukaan, suunnitella menoja niin, ettei mahdolliset menkat osu jollekin tärkeälle ja kivalle päivälle. Haluan elää tässä ja nyt, tarvitsen sitä.

Jotta en jäisi aivan oman onneni nojaan, niin olen varannut ajan työterveyslääkäriltä ja aion pyytää lähetteen työterveyspsykologille. Toivon, että ulkopuolinen näkökulma auttaisi lapsettomuuden herättämien ajatusten ja tunteiden työstämisessä ja saisin lisää voimia jatkaa eteenpäin suht onnellisena näinkin. Toivoisin keinoja tämänhetkisen elämäntilanteemme mahdollisimman aitoon hyväksymiseen. Ehkä hyvän oloni olisi siten mahdollista myös jatkua.

Viime aikoina olen osannut olla taas onnellinen. Olen osannut iloita asioista, joita minulla on. Harvemmin huomaan haikailevani sellaista, jota minulla ei vielä ole. En kuitenkaan missään nimessä tarkoita, että lapsihaaveemme olisi työnnetty syrjään tai olisimme tulleet toisiin ajatuksiin. Päinvastoin, haaveemme kasvaa vain kasvamistaan (jos se nyt edes on enää mahdollista), mutta nyt on tullut hetki kohdata realiteetit. Keväällä olimme miehen kanssa molemmat aivan loppu. Varsinkin minun ajatukset pyörivät 24/7 lapsettomuuden ympärillä ja olin jatkuvasti valppaana. En osannut rentoutua enkä nauttia oikein mistään. Kesä tuli siinä mielessä oikeaan aikaan, että se vihelsi jollain tavalla pelin poikki. Kesällä oli helppo ottaa etäisyyttä lapsettomuuteen, oli niin paljon kaikkea kivaa tekemistä. Kesän aikana huomasin voivani hyvin.

Emme lopeta yrittämistä emmekä haaveilemista tai toivomista. Jatkamme kuten ennenkin, mutta toivottavasti onnellisempina. Jostain syystä oma lapsemme antaa odotuttaa, mutta nyt tuntuu, että on taas voimia odottaa. Olen taipuvainen lievään kaamosmasennukseen, joten saa nähdä mitä syksy tuo tullessaan.

Mitä blogin kirjoittamiseen tulee, niin haluaisin kovasti jatkaa tätä. Sisältö tulee siinä mielessä varmasti muuttumaan, että en aio enää raportoida kierron eri vaiheita ja havaintojani siihen liittyen. Koin sen omalla kohdallani liian kuormittavaksi, kyttäsin kehoani liikaa ja ylitulkitsin kaikkea mahdollista. En kokenut siitä olevan mitään hyötyä, päinvastoin. Niinpä tulen kirjoittamaan jatkossa ehkä hieman eri näkökulmasta, mutta tausta-ajatuksena on toki edelleen lapsettomuuden aiheuttamien tunteiden purkaminen.

Jonkinlaista tasapainoa

Ei pitäisi ehkä nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta toteanpa tämän nyt kuitenkin: olo tuntuu melkeinpä tasapainoiselta. Kai sitä kannattaa kaikesta huolimatta pitää näistä hyvistä oloista kiinni silloin, kun niitä on tarjolla.

Jollain tasolla uskon kyllä vielä luomuraskautumisenkin mahdollisuuteen, mutta en pidä sitä enää kovinkaan realistisena. En odottanut tältä kierrolta mitään, niin kuin en aiemmiltakaan enää vähään aikaan. En ehtinyt kuulostelemaan minkäänlaisia "oireita" ennen loppuviikkoa, jolloin alkoivatkin jo selkeät menkkakivut. Vuoto alkoi juuri, jättäen tämän kierron jälleen vain 25 päivän mittaiseksi. Ei sureta, en ole pettynyt. Toivon selviäväni näistä menkoista vain olankohautuksella. Vaikka nyt kirjoitankin näin, niin kaikki te ihanat kanssasisaret tiedätte varmasti yhtä hyvin kuin minäkin, että itku saattaa vaania aivan kulman takana. Tulkoon se sitten, kun on tullakseen. Nyt mennään näin.

Tähän suht tasapainoiseen oloon on olemassa muutamakin syy. Ensimmäinen on tekemämme päätös lapsettomuushoitojen jatkamisesta. Päätimme miehen kanssa hiljattain, että näillä näkymin emme jatka hoitoja ennen häitämme. Luultavasti pyydän kuitenkin lähetettä julkiselle puolelle tässä piakkoin, mutta se olkoon toistaiseksi vielä vain eräänlainen takaportti. Tai ehkä takaportti on väärä ilmaus, ennemminkin ajattelimme sen niin, että voisimme käydä juttelemassa tilanteestamme ja saada sitä kautta taas uutta näkökulmaa. Mikäli sen jälkeen tuntuisikin siltä, että hoitoja olisi hyvä jatkaa kunnallisella puolella, niin ehkä tekisimme niin. Väestöliiton lapsettomuusklinikalle olemme toistaiseksi joka tapauksessa sanoneet hyvästit. On tuntunut helpottavalta tehdä päätös. Nyt ei tarvitse koko aikaa elää entä jos elämää. Tiedämme, että saamme lääkäriajan jonkin ajan päähän, siihen asti mennään näin. Nyt tuntuu helpommalta keskittyä "normaaliin elämään". Olen huomannut jo muutamassa viikossa tapahtuneen paljon: minulla on paljon enemmän voimia keskittyä kaikkeen hyvään arjessani ja elämässäni. Tuntuu, että olen osannut pitkästä aikaan nauttia ihan aidosti pienistä asioista.

Toinen merkittävä syy hyvään olooni on äskettäin syttynyt urheiluinnostus. Olen tainnut joskus aiemmin kertoakin, että olen kiinnostunut liikunnasta vasta joitain vuosia sitten. Senkin jälkeen innostus on ollut melko kausittaista enkä ole koskaan hurahtanut mihinkään tiettyyn lajiin. Kesän aikana keskustelin aiheesta paljon urheiluhullun mieheni kanssa, joka lupautui auttamaan minua, mikäli haluaisin oikeasti alkaa kohottaa kuntoani. Olen normaalipainoinen ja pääsääntöisesti suht tyytyväinen kroppaani. Muutama kilo on tullut lisää viimeisten vuosien aikana eikä niilläkään ole niin väliä, mutta haluaisin voida fyysisesti paremmin. Haluaisin tuntea oloni edes joskus energiseksi ja pirteäksi. Päätin tarttua mieheni tarjoamaan apuun ja niinpä me suunnittelimme yhdessä minulle viikko-ohjelman. Se pitää sisällään juoksulenkkejä, kuntosaliharjoittelua ja kotona tehtäviä lihaskunto sekä -huoltoharjoituksia. Olen innoissani! Ehkä saan tästä kuntoiluprojektista nyt uuden projektin tämän yrittämisen rinnalle. Toivon voivani kanavoida ylimääräisen energiani siihen, jolloin murehtimiselle jäisi vähemmän tilaa. Jää nähtäväksi, miten tämä uusi projekti lähtee liikkeelle, mutta odotukset ovat ainakin korkealla.

Oviskipuja

Eilen (kp 13) alavatsaani juili pitkin päivää ja iltaa kohden kipu voimistui aikalailla. Sitä oli vaikea paikallistaa kummallekaan puolelle, mutta munasarjoissa selkeästi tapahtui jotain. Maha oli myös kovin turvoksissa ja paineentunne oli jatkuva. Aika tukala olo. Toissapäivänä bongasin myös ne kuuluisat ovislimat. Nyt tilanne on jo normalisoitunut. Minulla oli yhtä voimakkaat ovistuntemukset muutama kierto sitten. Silloin muistan ihan pelästyneeni kovia kipuja ja juuri tuota tukalaa oloa. Aika jännä, että oireet ovat toisinaan näin voimakkaita. Ehkä joskus aiemminkin on ollut, ennen kuin olen edes tiennyt ovulaatioista tuon taivaallista. Silloin niitä ei varmaan ole vain juurikaan pistänyt merkille. 

Tämä kierto on edennyt mukavissa merkeissä, mieli on ollut pitkästä aikaan oikeasti hyvä. Loma ja tämä ihana helle ovat tehneet tehtävänsä, saattaisin kuvailla tämänhetkistä olotilaani jopa keveäksi. Sitä se ei ole ollut viimeisen puolen vuoden aikana kovinkaan montaa kertaa. Nyt täytyisi vain keksiä, kuinka säilyttää hyvä mieli syksyyn asti.

Yk miljoona

Kukapa näitä jaksaa enää edes laskea. Kamalaa, että me olemme nyt siinä pisteessä, että yrityskierrot vain vaihtuvat, kiertopäivät vaihtuvat uusiin ja kaikki pysyy ennallaan. Hohhoijaa, valehtelematta olen todella kyllästynyt lapsettomuuteen. Olen kyllästynyt ikuiseen toivomiseen ja pettymiseen ja kaikkeen mitä siihen väliin mahtuu.

Kesäloma on tehnyt enemmän kuin hyvää. Olen saanut ajatuksiani melko kiitettävästi muuallekin, mutta pakko myöntää, että näin kesähelteillä paljastuvat vauvamahat ja toinen toistaan suloisemmat vauvat kesähatuissaan ovat vetäneet minut syviin vesiin monen monta kertaa. Sieltä on kerta toisensa jälkeen noustu nytkin uuden kierron alettua loman aikana. 

Minulla on ollut vain kahden viikon loma, mutta se on tuntunut paljon pidemmältä. Olemme reissanneet miehen kanssa pitkin poikin kotimaassa, se on ollut virkistävää. Olemme tavanneet ystäviä sekä viettäneet romanttista aikaa kahdestaan, arjesta on päästy hyvin eroon. Maanantaina koittaa paluu rutiineihin ja sen myötä alan luultavasti selvitellä pikkuhiljaa omia sekä miehen ajatuksia lapsettomuuden hoitamisen jatkamisen suhteen. Siihen liittyen minulla olisi paljon kirjoitettavaa, mutta joudun palaamaan siihen myöhemmin. Mukava kesäinen ilta ystävien seurassa odottaa, täytyy lähteä laittautumaan ja sovittelemaan kesämekkoja.