Tuntuupa kummalliselta (mutta hyvältä) kirjoitella jälleen. Blogitauostani tuli tarkoitettua pidempi, jotenkin aika vain vierähti. Kirjoitettavaa olisi ollut monen monta kertaa, mutta tauon venyessä myös kynnys kirjoittaa kasvoi. Olen lueskellut seuraamiani blogeja muutamia kertoja syksyn aikana ja uskoisin olevani kutakuinkin kärryillä itse kunkin kuulumisista. Minulla ei valitettavasti ole (vieläkään) hyviä uutisia kerrottavana.
Syksy oli todella raskas. Kävin yhteensä viisi kertaa psykologin luona, enempää työterveyshuoltomme ei vuodessa kata. Psykologi oli todella mukava ja pätevä, hänelle oli helppo puhua. Hän myös ehdotti paljon erilaisia konkreettisia apukeinoja, joista monia olenkin kokeillut hyvällä menestyksellä. Tuntui, että käynneistä oli apua ja sain oikeasti kaipaamaani etäisyyttä lapsettomuuteen ja voin paremmin kuin pitkään aikaan. Tuntui. että olin saamassa itseni takaisin.
Kolmannen käyntikertani jälkeen tapahtui kuitenkin jotain todella odottamatonta: veljeni tuore naisystävä on raskaana. Tieto tuli totaalisena yllätyksenä ja taisin mennä jonkin asteiseen shokkiin. Tämä kuulostaa varmasti hirveältä, mutta koin ihan ääretöntä tuskaa. Aivan kuin olisin menettänyt jotain todella tärkeää ja rakasta. Vaikka eihän veljeni onni ole tietenkään minulta ja mieheltäni pois eikä minulta ole todellisuudessa viety yhtään mitään. Hetken asiaa sulateltuani tajusin kuitenkin mistä on kyse. Ei siitä, että veljeäni ja hänen naisystäväänsä on onnistanut, vaan siitä. miten järkyttävän epäreilua tämä on. Toiset (kuten veljeni puolisoineen) onnistuvat ensimmäisellä kerralla, toiset (kuten muun muassa me) eivät vielä reilun kahden vuodenkaan jälkeen voi olla varmoja, onnistaako heitä koskaan.
Viimeiset kaksi käyntiäni psykologin luona menivätkin raskausuutisen käsittelyyn. Lapsettomuutemme käsittely ja siitä etäisyyden ottamisen työstäminen jäivät kesken, se on harmittanut minua todella. Olen jo pikkuhiljaa tottunut ajatukseen, että lähipiiriimme tulee uusi pieni ihminen ja olen tottakai siitä myös iloinen. Olen ollut toisinaan todella surullinen siitä, etten ole osannut olla veljeni tukena enkä aidosti läsnä hänen suuressa elämänmuutoksessaan. Veljeni tietää nyt lapsettomuudestamme ja hän on ottanut sen hienosti huomioon. Tulevasta vauvasta on toki puhuttu ja tulevat isovanhemmat ovat luonnollisesti kovin innoissaan, mutta kaikki ovat olleet todella huomaavaisia minua ja miestäni kohtaan. Mutta sekin tekee minut välillä hyvin surulliseksi. En haluaisi olla se surullinen tytär, jota esimerkiksi äitini täytyy suojella kaikelta tulevaan lapsenlapseen liittyvältä. Olen koittanut kaikesta huolimatta ajatella, että aika varmasti auttaa tähänkin ja keväällä lapsen syntyessä olen onnistunut käsittelemään ainakin suurimman osan näistä negatiivisemmista tunteista. Haluaisin osata iloita vauvasta.
Syksy oli muutenkin haastava. Töissä elettiin kamalan epävarmaa ja epävakaata aikaa. Kaikki oli vaakalaudalla ja myllerryksessä. Onneksi jotain hyvääkin, saan jatkaa työssäni tänäkin vuonna. Se on hyvä asia. Silti kulunutta syksyä leimasi alakuloisuus ja epäusko. Tilanteemme junnaa paikoillaan, toki aivan omasta valinnastamme mutta silti. Tai no ei nyt aivan omasta valinnastamme. Emme me ole valinneet sitä, että en raskaudu luomusti. Sen olemme valinneet, että hoidoissa etenemme vasta ensi syksynä. Ensi syksynä meillä on nimittäin häät. Siinä onneksi toinen todella positiivinen ja ihana asia elämässäni. Toki miehen lisäksi. Meillä on mennyt hyvin. Olemme vahvoja yhdessä. Ja meillä on ehkä hauskempaakin kuin ennen. Vaikeudet vahvistavat, ei se ole tyhjä klisee.
Oikein ihanaa uutta vuotta kaikille! Taidanpa jatkossa kirjoitella taas vähän tiuhempaan, tämä on mukavaa.