Sivut

tiistai 14. helmikuuta 2017

Kuusiviikkoinen

Pikkuisemme on nyt kuusiviikkoinen. Nämä kuusi viikkoa ovat olleet ehdottomasti elämäni hurjinta, rakkaudentäyteisintä, omituisinta, jännittävintä ja hienointa aikaa. Samaan aikaan tuntuu, ettei mikään ole lopulta kovinkaan paljoa muuttunut, mutta toisaalta aivan kaikki on muuttunut. Olemme nyt perhe. Olen kuin olenkin ollut aina oikeassa; mitään muuta en ole koskaan yhtä paljon toivonut. 

Kirjoittelenpa hieman, miten meillä on nämä ensimmäiset viikot menneet. Sairaalasta pääsimme kotiin kolmen yön jälkeen. Ensimmäiset päivät kotona olivat totta puhuen sekavia. Vauvan hoitaminen sujui meiltä molemmilta mielestäni aika luontevasti alusta alkaen, mutta kaikki se tunteiden myllerrys oli jotain todella suurta. Itkin vähän väliä ja miehenkin mieli oli kovin herkkä. Suurimman osan ajasta vain ihmettelimme pikkuistamme. Miten olemme voineetkin saada niin täydellisen, ikioman pikkuisen tytön. 

Synnytys oli positiivinen kokemus ja koen, että siitä toipuminen oli henkisesti jopa, uskaltaisiko sanoa, helppoa. Onhan se aivan mieletöntä, minkälaisiin suorituksiin sitä pystyy venymään, kun on pakko! Suuri kiitos kuuluu mielettömälle kätilölle, ilman häntä ei olisi tullut yhtään mitään. Niin järkyttävän kivuliasta ja aika-ajoin pelottavaakin synnyttäminen oli. Koin ponnistusvaiheen kaikista haastavimmaksi, tuntui ettei voimat riitä alkuunkaan enkä osaa ollenkaan. Kätilön jatkuvalla tsemppaamisella ja ohjeistuksella pikkuinen saatiin turvallisesti ja nopeasti maailmaan. 

Toista olikin sitten synnytyksestä toipuminen fyysisesti. Pahoittelut, jos tulee liikaa infoa, mutta en tiennyt miten kipeää repeämät voivat tehdä. Päivä synnytyksen jälkeen alkoivat suoraan sanottuna helvetilliset kivut, jotka kestivät pari viikkoa. Pystyin ainoastaan makaamaan kyljelläni, istuminen saatika käveleminen eivät tulleet kuuloonkaan. Viikon kohdalla ajattelin, etten toivu koskaan. Miksei kukaan ollut kertonut, että näinkin voi käydä. Lohdutukseksi monet tutut kertoivat omia kokemuksiaan ja lohdutti se edes vähän, että he kaikki olivat toipuneet vastaavanlaisista repeämistä. 

Mies oli isyysvapaalla kolme ensimmäistä viikkoa. Ilman häntä en olisi selvinnyt. Minä käytännössä katsoen vain imetin kyljelläni sohvalla tai sängyssä ensimmäiset kaksi viikkoa ja mies hoiti kaiken muun. No pystyin sentään osallistumaan vauvan vaipanvaihtoon, kylvetykseen ym, mutta siinä se sitten olikin. Vieraita meillä kävi paljon, kaikki halusivat päästä ihailemaan pikkuista. Koska kyseessä oli läheisimmät ihmiset, niin en kokenut sitä kiusallisena tai raskaana, että olin niin huonossa kunnossa. 

Kuin taikaiskusta eräänä päivänä ei enää sattunutkaan niin paljoa ja pääsimme ensimmäistä kertaa ulos koko perhe. Voi sitä onnentunnetta! Siitä toipuminen lähtikin vauhdilla etenemään. Pikkuhiljaa mielikin alkoi tasoittua enkä enää itkenyt jatkuvasti. Aloimme liikkua tytön kanssa vaunuilla; ensin kevyitä lenkkejä, sitten kauppaan ja jopa kaupungille vähän kiertelemään ja syömään!

Tyttö on ollut alusta asti hyvin rauhallinen ja tyytyväinen. Ensimmäisten neljän viikon aikana hän ei itkenyt kertaakaan muuta kuin nälkäänsä. Nälän merkkinä oli alusta asti niin voimakas maiskuttelu, että maito oli aina paikalla ennen itkua. Juuri ennen viiden viikon ikää alkoivat vatsanväänteet vaivata iltaisin. Ne ilmenivät mahan kipristelynä ja levottomuutena. Hieman oli itkuisuuttakin, mutta syli rauhoitti. Nyt on taas muutaman illan ollut parempi tilanne sen suhteen. Välillä jo mietimme, että uskallammeko iloita siitä, miten hyvin ja helposti kaikki on mennyt. Sitten päätimme, että iloitsemme jokaisesta asiasta joka mielestämme menee hyvin, ehkä niitä toisenlaisia aikoja on sitten joskus luvassa tai sitten ei. Ei se tähän hetkeen vaikuta.