Tulevaisuusahdistus

Arvasin yrittämisemme alkaessa tasan yhdeksän kuukautta sitten, ettei tästä tule helppoa. Jotenkin vain tunsin sen, niin kuin olen aiemminkin kirjoittanut. En silti uskonut tämän olevan näin vaikeaa. Osa minusta suhtautui koko asiaan naiivisti ja kuvittelin olevani nyt tulevana syksynä onnellisesti raskaana. Oikeastaan jo pitkällä raskaudessa. Kuvittelin jääväni kesätöistä suoraan äitiyslomalle, rakentavani pesää minulle, miehelle ja pikkuisellemme. 

Todellisuus onkin näyttäytynyt kovin erilaisena. Sunnuntaina illalla iski kamala epätoivo. Itkin miehen olkapäätä vasten pitkän aikaa ja rauhoituttuani puhuimme peloistamme, toiveistamme ja haaveistamme. Olin paljon pettyneempi kuukautisten alkamisesta kuin olin olettanut. Mieleni oli hyvä koko edelliskierron ajan ja mukavat kesätekemiset pitivät ajatukseni toisaalla aivan kierron viimeisiin päiviin saakka. Tämä on kuitenkin asia, suurin haave, jota ei voi ikinä sulkea täysin ajatuksistaan. Pettymystä ja surua ei voi estellä eikä sen merkitystä voi vähätellä itselleen.

Pidän syksystä vuodenaikana kovasti, heti kesän jälkeen eniten. Se symboloi uutta alkua ja jotenkin puhdasta pöytää. On mahdollisuuksia ja pimenevän syksyn tullen tekee aina mieli aloittaa kaikkea uutta. Tämä tuleva syksy on erilainen. Ensimmäinen syksy, kun en tiedä mitä aion tehdä. Olen valmistunut, mutta vielä toistaiseksi vailla työpaikkaa. Olen hakenut monia paikkoja, mutta hakuajat eivät ole vielä umpeutuneet, joten paikoista ei ole ainakaan vielä kuulunut mitään. Työnhaku ei itsessään minua ahdista, mutta epävarmuus kylläkin. 

Töitä kyllä varmasti saan. En ehkä aivan unelmapaikkaani, mutta jotain siedettävää edes. Toisin on raskautumistoiveiden suhteen. Minun ja meidän on vain kestettävä epävarmuutta. Kukaan ei tiedä kuinka pitkään; kuukausi, vuosi, kaksi. Olen pyöritellyt viime päivinä pahimmat kauhuskenariot päässäni läpi yhä uudelleen. Nyt ei auta kuin piristyä ja luottaa iänikuiseen "kaikki kääntyy vielä parhain päin" letkautukseen. Niinhän se kai lopulta menee.