Mahassa möyryävä ihme

Tänään saimme kokea jotain aivan uskomatonta ja epätodellista. Meillä oli vihdoinkin kauan odotettu nt-ultra (13+0). Olin jännittänyt ultraa etukäteen niin paljon, että tänään sen koittaessa olinkin ihmeen rauhallinen ja luottavainen. Miestä tuntui suorastaan kauhistuttavan. Pikkuisestamme on tullut hänellekin jo maailman tärkein. 

Kätilö oli todella mukava ja nopea liikkeissään. Ei aikaakaan, kun näimme jo pikkuisemme ruudulla. Hän möyrysi ja heilui. Heilutti käsiä ja vaihtoi asentoa. Uskomatonta, että tuo pieni ihme todella kasvaa sisälläni. Kaikki oli kuten pitääkin. Saimme ihania kuvia pikkuisestamme. 

Oloni on ollut ihan epätodellinen ultran jälkeen. Nyt olisi vihdoin uskottava, että kaikki on hyvin. Me todella saamme vauvan. Oman pienen ihmeemme.

Alkuraskaus ei ole ollut mitenkään helppo. En sanoisi, että vaikeakaan, mutta haastava. Kärsin monen monta viikkoa lähes jatkuvasta pahoinvoinnista. Kertaakaan mitään ei tullut ylös, mutta ei jatkuva oksettava olo kivalta tuntunut. Väsymys on ollut jatkuvaa, mikään määrä unta ei ole auttanut. Mutta nämä fyysiset oireet ovat olleet pientä enkä niistä halua valittaa. Ihan siedettäviä, vaikka välillä olen ollut kaikesta tsemppaamisesta aivan loppu. Haastavinta on ollut pelko. Vaikka varhaisultrassa kaikki oli hyvin, niin viikot ovat tuntuneet tässä välissä kovin pitkiltä. Välillä olen käynyt todella pimeissä syövereissä, kun olen pelännyt niin paljon. Löysin kuitenkin pari viikkoa sitten pelastuksen! Ostin kotidopplerin enkä ole ehkä ikinä ollut yhtä tyytyväinen mihinkään hankintaan. Pikkuisen sydänäänet löytyivät rv 10+5 ja siitä lähtien olemme niitä ihailleet muutaman kerran viikossa. Voi sitä mielenrauhaa ja liikutuksen kyynelten määrää!

Nyt on aika koittaa unohtaa pahimmat murheet ja keskittyä nauttimaan. Onneksi mies on niin järkevä, että palauttaa minut kyllä aina maanpinnalle.

Nyt se on totta!

Vaikea uskoa, että voin todella kirjoittaa vihdoinkin näin: olen raskaana. 

Edellisestä postauksestani on kulunut yli vuosi. En tiedä tavoittaako tämä kirjoitus enää ketään, mutta nyt on pakko kirjoittaa. Kulunut vuosi on ollut elämäni rankinta aikaa, mutta samalla myös onnellisinta. Menimme naimisiin ja olimme täydellisellä häämatkalla paratiisissa. Kaikki tuntui onnelliselta. Lapsettomuus oli työnnetty tietoisesti sivuun. 

Kunnes tuli tammikuu. Aloitimme ensimmäisen ivf-hoidon. Kaikki meni hyvin, kiitos klinikkamme. Parempaa lääkäriä ja hoitoa ei olisi voinut toivoa. Tuoresiirrosta saimme testiin kuitenkin vain yhden viivan. Kävin todella pohjalla. Olin jännittänyt hoidon aloittamista enemmän kuin olin kenellekään uskaltanut myöntää. 

Vedimme hetken henkeä. Pakkaseen saimme neljä hyvää blastoa. Huhtikuussa oli mahdollista tehdä ensimmäinen pas luonnolliseen kiertoon. Olimme lähdössä reissuun ja paniikissa testailin ovulaatiota. Oli yhdestä päivästä kiinni, että siirto pystyttiin tekemään. Olimme jo tästä todella onnellisia ja se vähän huvitti. Alkio selvisi sulatuksesta ja siirto onnistui. Lähdimme reissuun. Neljä päivää siirrosta vatsani kramppasi ja kipu oli jäätävää. Sitä kesti useamman tunnin. Yhtäkkiä vessassa paperiin jäi kirkkaanpunaista. Itkin lohduttomasti. Kunnes seuraavan kerran jäi enää vaaleanpunaista. Tottakai mielessäni käväisi ajatus kiinnittymisvuodosta, mutta hautasin sen saman tien. Ei sellaiset kivut voi kuulua asiaan. 

Testiviikolla ajatukset olivat aivan sekaisin. Toisaalta ei ollut juuri mitään oireita, ei myöskään kuukautisia edeltäviä oireita, mutta eivät toiveetkaan olleet kovin korkealla. Testipäivää edeltävänä iltana minulla oli todella omituinen olo. Sitä ei voi kuvailla muuten kuin että tuntui todella oudolta. 

Aamulla pitkitin vielä hetken piinaa. Menkkakivut olivat herättäneet yöllä ja olin asiasta aivan varma.  Juttelimme miehen kanssa sängyssä pötkötellessämme, että varataan vain heti uutta aikaa klinikalle ja mennään suunnittelemaan jatkoa. 

Lopulta uskaltauduin tekemään testin. Muutamassa sekunnissa siihen piirtyi toinen viiva, testiviivaa tummempi. Kiljuen juoksin miehen luoksi. Hypimme, kiljuimme, itkimme ja nauroimme. Sitä jatkui jonkin aikaa. Elämäni ensimmäinen positiivinen raskaustesti.

Nyt on rv 9+6. Paljon olisi kerrottavaa. Voi olla, että kirjoittaminen tulee nyt täysin uuden elämäntilanteen myötä tarpeeseen. Varhaisultrassa rv 7+5 kaikki oli kuten pitää ja pienen pieni sydän sykki kovaa vauhtia. <3

Vähän kuulumisia

Taas ehti vierähtää kuukausi. Olen jonkin verran aktivoitunut blogimaailmassa, lähinnä lukemalla blogeja. Mutta saattaa mennä pidempikin aika vilkaisematta omaa tai muiden blogeja. Aika fiilispohjalta mennään. Nyt tuntui taas siltä, että voisi olla kiva kirjoittaa muutama sananen.

Eipä ole oikeastaan mitään uutta kerrottavaa, varsinkaan lapsettomuusrintamalta. Edelliskierto venähti 31 päivän mittaiseksi ja ehdin tottakai haaveilla jo vaikka mistä. Taas sai tippua korkealta ja kovaa. Jatkossa en aio haaveilla. Se päättyy aina huonosti. Olo ei ole kuitenkaan ollut kovinkaan ahdistunut eikä synkkä viime aikoina. Ei ehkä ylitsevuotavan onnellinenkaan, mutta ihan kohtalainen.

On ollut paljon syitä olla iloinen. Olen voinut fyysisesti hyvin, liikuntainnostukseni on pysynyt yllä ja veikkaanpa, että tästä saattaa tulla pysyvää. Olen juossut ja käynyt salilla. Huomaan jo pieniä muutoksia vartalossani j aolen tyytyväinen. Mitään varsinaista painonpudotustavoitetta minulla ei ole, olen ollut aina suht normaalipainoinen, mutta toki olisi mukava hieman kiinteytyä. Tässä olenkin päässyt hyvään alkuun, miehen tuella. Hän jaksaa olla ihanan kärsivällinen valmentaja. Myös hääjärjestelyt etenevät mukavasti. Olen löytänyt maailman ihanimmat puvun ja sormuksen! Tuntui hyvältä saada hankkia vihdoin jotain konkreettista. Häiden ja lapsettomuuden yhdistelmään liittyy kyllä vaikka minkälaisia, sekaviakin, tunteita. Taidanpa kirjoitella niistä myöhemmin lisää, ihan oman postauksensa.

Uuden vuoden tervehdys

Tuntuupa kummalliselta (mutta hyvältä) kirjoitella jälleen. Blogitauostani tuli tarkoitettua pidempi, jotenkin aika vain vierähti. Kirjoitettavaa olisi ollut monen monta kertaa, mutta tauon venyessä myös kynnys kirjoittaa kasvoi. Olen lueskellut seuraamiani blogeja muutamia kertoja syksyn aikana ja uskoisin olevani kutakuinkin kärryillä itse kunkin kuulumisista. Minulla ei valitettavasti ole (vieläkään) hyviä uutisia kerrottavana. 

Syksy oli todella raskas. Kävin yhteensä viisi kertaa psykologin luona, enempää työterveyshuoltomme ei vuodessa kata. Psykologi oli todella mukava ja pätevä, hänelle oli helppo puhua. Hän myös ehdotti paljon erilaisia konkreettisia apukeinoja, joista monia olenkin kokeillut hyvällä menestyksellä. Tuntui, että käynneistä oli apua ja sain oikeasti kaipaamaani etäisyyttä lapsettomuuteen ja voin paremmin kuin pitkään aikaan. Tuntui. että olin saamassa itseni takaisin.

Kolmannen käyntikertani jälkeen tapahtui kuitenkin jotain todella odottamatonta: veljeni tuore naisystävä on raskaana. Tieto tuli totaalisena yllätyksenä ja taisin mennä jonkin asteiseen shokkiin. Tämä kuulostaa varmasti hirveältä, mutta koin ihan ääretöntä tuskaa. Aivan kuin olisin menettänyt jotain todella tärkeää ja rakasta. Vaikka eihän veljeni onni ole tietenkään minulta ja mieheltäni pois eikä minulta ole todellisuudessa viety yhtään mitään. Hetken asiaa sulateltuani tajusin kuitenkin mistä on kyse. Ei siitä, että veljeäni ja hänen naisystäväänsä on onnistanut, vaan siitä. miten järkyttävän epäreilua tämä on. Toiset (kuten veljeni puolisoineen) onnistuvat ensimmäisellä kerralla, toiset (kuten muun muassa me) eivät vielä reilun kahden vuodenkaan jälkeen voi olla varmoja, onnistaako heitä koskaan.

Viimeiset kaksi käyntiäni psykologin luona menivätkin raskausuutisen käsittelyyn. Lapsettomuutemme käsittely ja siitä etäisyyden ottamisen työstäminen jäivät kesken, se on harmittanut minua todella. Olen jo pikkuhiljaa tottunut ajatukseen, että lähipiiriimme tulee uusi pieni ihminen ja olen tottakai siitä myös iloinen. Olen ollut toisinaan todella surullinen siitä, etten ole osannut olla veljeni tukena enkä aidosti läsnä hänen suuressa elämänmuutoksessaan. Veljeni tietää nyt lapsettomuudestamme ja hän on ottanut sen hienosti huomioon. Tulevasta vauvasta on toki puhuttu ja tulevat isovanhemmat ovat luonnollisesti kovin innoissaan, mutta kaikki ovat olleet todella huomaavaisia minua ja miestäni kohtaan. Mutta sekin tekee minut välillä hyvin surulliseksi. En haluaisi olla se surullinen tytär, jota esimerkiksi äitini täytyy suojella kaikelta tulevaan lapsenlapseen liittyvältä. Olen koittanut kaikesta huolimatta ajatella, että aika varmasti auttaa tähänkin ja keväällä lapsen syntyessä olen onnistunut käsittelemään ainakin suurimman osan näistä negatiivisemmista tunteista. Haluaisin osata iloita vauvasta. 

Syksy oli muutenkin haastava. Töissä elettiin kamalan epävarmaa ja epävakaata aikaa. Kaikki oli vaakalaudalla ja myllerryksessä. Onneksi jotain hyvääkin, saan jatkaa työssäni tänäkin vuonna. Se on hyvä asia. Silti kulunutta syksyä leimasi alakuloisuus ja epäusko. Tilanteemme junnaa paikoillaan, toki aivan omasta valinnastamme mutta silti. Tai no ei nyt aivan omasta valinnastamme. Emme me ole valinneet sitä, että en raskaudu luomusti. Sen olemme valinneet, että hoidoissa etenemme vasta ensi syksynä. Ensi syksynä meillä on nimittäin häät. Siinä onneksi toinen todella positiivinen ja ihana asia elämässäni. Toki miehen lisäksi. Meillä on mennyt hyvin. Olemme vahvoja yhdessä. Ja meillä on ehkä hauskempaakin kuin ennen. Vaikeudet vahvistavat, ei se ole tyhjä klisee.

Oikein ihanaa uutta vuotta kaikille! Taidanpa jatkossa kirjoitella taas vähän tiuhempaan, tämä on mukavaa.

Lomaa lapsettomuudesta

Kävin tällä viikolla ensimmäistä kertaa työterveyspsykologin vastaanotolla. Minua jännitti kovasti. En ole koskaan aiemmin käynyt kenenkään ammattilaisen juttusilla. En tiennyt mitä minun pitäisi sanoa, mistä aloittaa. Jännitin myös sitä, minkälainen psykologi on. 

Heti sisään päästyäni purskahdin itkuun. Hetken nyyhkittyäni pystyin kertomaan, miksi olen tullut hänen juttusilleen. Keskustelu eteni hyvin luontevasti ja psykologi kyseli paljon. Hänelle oli helppo puhua ja hän kohtasi minut aidon empaattisesti. Psykologin tyyli oli melko ratkaisukeskeinen ja sainkin häneltä paljon konkreettisia neuvoja ja ohjeita.

Kerroin hänelle minkälaisia tunteita lapsettomuus minussa herättää. Kerroin, etten haluaisi lapsettomuuden hallitsevan ajatuksiani niin paljoa. Kerroin, miten elämäni etenee suunnilleen neljän viikon sykleissä, kuukautiskierron mukaan. En haluaisi sen olevan niin. Siinä hänen kanssaan keskustellessani itsellenikin kirkastui yhä selkeämmäksi se, etten halua elämäni olevan tällaista. Haluan elää normaalia nuoren parin elämää yhdessä mieheni kanssa. Olemme toivoneet omaa lasta pian jo kahden vuoden ajan. Toiveisiimme ei olla vastattu emmekä voi enää jatkaa näin. Emme ole vielä valmiita hedelmöityshoitoihin, joten on keksittävä jotain muuta. 

Psykologi kysyi, kuinka paljon vietän aikaa lapsettomuuteen liittyvien asioiden parissa. Kerroin kirjoittavani blogia sekä seuraavani aktiivisesti useita lapsettomuusaiheisia blogeja. Kaiken kertomani perusteella psykologi ehdotti, että pitäisin lomaa lapsettomuudesta. Totaalista lomaa, alkuun vaikka puolisen vuotta. Ei blogeja eikä lapsettomuuden aktiivista ajattelemista. Keskittyisin itseeni ja asioihin, joista saan voimaa. Keskittyisimme miehen kanssa vielä enemmän toisiimme ja parisuhteeseemme. Nauttisimme siitä, mitä meillä on. Tekisimme asioita, joita ei voi välttämättä tehdä enää yhtä spontaanisti sitten, kun meillä on lapsi. Psykologi puhui lämpimän kannustavasti, totesi minun olevan vielä kovin nuori. Ei kuitenkaan vähätellyt tai toppuutellut. Ymmärsi oman perheen olevan minun suurin haaveeni ja ymmärsi lapsettomuuden aiheuttaman tuskan. 

Käynnistä jäi todella hyvä, mutta hämmentynyt olo. Nytkö minun pitäisi tuosta noin vaan päättää, etten ajattele enää lapsettomuutta enkä vietä enää ollenkaan aikaa minulle todella tärkeäksi muodostuneessa blogimaailmassa? Blogit ovat olleet minulle kuitenkin se ainoa väylä saada vertaistukea ja se on ollut minulle korvaamatonta. 

Sulattelin psykologin neuvoja muutaman päivän ajan ja keskustelin asiasta myös miehen kanssa. Hänkin on ollut jo pidempään sitä mieltä, ettei tämä voi jatkua näin. Vaikka olen koittanut olla positiivinen ja uskoa, että onnemme kääntyy vielä, niin lapsettomuuden ajatteleminen täyttää silti liian ison osan elämästäni. Se on koko ajan läsnä. Niin moni asia saa minut surulliseksi ja niin monesta asiasta koen suurta vääryyttä ja epäreiluutta. Ne ovat tunteita, joita en jaksaisi (pahimmillaan) päivittäin kokea. Ne kuormittavat liikaa ja vievät iloa kaikesta muusta hyvästä elämässäni ja yhteisestä elämästämme.

Olenkin päättänyt kokeilla loman ottamista. En tiedä yhtään, miten se tulee menemään, mutta ei kai minulla ole mitään hävittävääkään. En aio kuitenkaan asettaa mitään aikamääreitä, katson aluksi vaikka viikko kerrallaan. En aio myöskään lopettaa tätä omaa blogiani. Aion edelleen kirjoittaa ajatuksistani, siinä määrin mikä tuntuu hyvältä. Lapsettomuus ei tietenkään häviä mihinkään, mutta olen valmis kokeilemaan sen syrjään siirtämistä. En usko tämän olevan mikään poppaskonsti raskautumisen edistämiseksi, ainoastaan keino edistää omaa hyvinvointiani sekä parisuhteemme hyvinvointia. 

Ainoa asia, mikä tekee minut äärettömän surulliseksi on se, etten tule nyt hetkeen lukemaan minulle tärkeiden blogisisarieni kirjoituksia. Se on ainoa keino saada aidosti etäisyyttä tähän kaikkeen. Tämä päätös on todella vaikea, mutta toivon sen auttavan minua. Toivon myös, että te ymmärrätte minua.

Uudenlaista asennetta etsimässä

Hyvä ystäväni on ollut minulle korvaamaton tuki lapsettomuustaipaleemme aikana. Hän löytää aina oikeat sanat ja osaa lohduttaa. Hän ymmärtää minua ja osaa antaa hyviä neuvoja, vaikka hänen oma elämäntilanteensa on melko erilainen kuin minulla. Hän tietää miten tärkeä asia tämä on minulle ja miehelleni ja on aidosti kiinnostunut sekä läsnä.

Ystäväni oli meillä lohduttamassa minua edellisten menkkojeni alettua. Ystävälläni on paljon osaamista ihmisistä ja siitä, miten ihmisen psyyke toimii. Kuuntelen hänen ajatuksiaan mielelläni ja otan hänen neuvonsa tosissani. Tuntuu, että hänen avullaan olen saanut monia uusia näkökulmia lapsettomuuteemmekin. 

Nyt viimeeksi puhuimme siitä, että ehkä en ole ollut tai emme ole yhdessä mieheni kanssa olleet vielä vain valmiita vanhemmiksi. Se on varmasti totta, emme ehkä olleet oikeasti valmiita vielä silloin, kun yritys alkoi. Siitä on kulunut pian kuitenkin jo kaksi vuotta, se on pitkä aika. Siihen kahteen vuoteen on mahtunut lapsettomuuden lisäksi monia muitakin parisuhdetta koetelleita asioita. Olemme selvinneet niistä kaikista yhdessä, olemme olleet vahvoja yhdessä. 

Koen olevani valmis äidiksi ja mieheni kokee olevansa valmis isäksi. Olemme valmiita olemaan yhdessä vanhempia. Pohdimme ystäväni kanssa sitä, että ehkä identiteettini on rakentunut viime aikoina liikaa lapsettomuuden ympärille. Siitä on tullut osa minua. Olen jo tottunut siihen, että kärsimme lapsettomuudesta. Se on jo myös osa miestäni, osa meitä. Ystäväni uskoo vahvasti positiivisuuteen ja tahdonvoimaan, hän sai minuakin vakuuteltua yhä enemmän niiden vaikuttavuudesta. Meidän täytyisi nyt koittaa suhtautua tähän kaikkeen positiivisemmin ja uskoa onnistumiseemme.

Jätettyämme ehkäisyn pois lähes kaksi vuotta sitten, mieli täyttyi kutkuttavasta jännityksestä. Kohtahan saattaisin olla jo raskaana. Melko pian pettymykset kuitenkin myrkyttivät sen jännityksen, tilalle tuli pelko ja epävarmuus. Seuraavaksi en enää uskonut mahdollisuuksiini raskautua. Pian siirryimme jo lapsettomien puolelle, diagnoosina selittämätön lapsettomuus. Kahden tuloksettoman inseminaation jälkeen oli vaikea löytää enää toivoa.

En ole enää pitkään aikaan uskaltanut haaveilla meidän vauvasta. Siitä millainen hän olisi, miltä hän tuntuisi ja minkälaista olisi olla hänen äitinsä. Haaveilu satuttaa liikaa. Niinpä olen pikkuhiljaa muuttunut pessimistiseksi sen suhteen, että voisin koskaan ylipäätään tulla raskaaksi. Ystäväni kanssa juteltuani tajusin, että en voi jatkaa näin. Se, etten edes usko suurimman toiveemme täyttymiseen, ei voi tehdä hyvää minulle eikä se todellakaan edesauta toiveemme toteutumista. Minun on uskallettava toivoa ja uskoa. 

Kerroin miehelle ystäväni antamista neuvoista. Hän liikuttui ja kertoi haluavansa myös uskoa. Menen ensi viikolla työterveyspsykologin luo. Toivon saavani häneltä lisää neuvoja ja työkaluja tämän työstämiseen. 

Hankala viikko

Töissä oli kamalaa ja hormonit kiusasivat toden teolla. Mielialat heittelivät vähän väliä ja oli vaikea pitää itseään koossa. Herkistyin kaikesta ja koko ajan sekä vastaavasti myös raivostuin mitättömistä asioista. Raivon sain pidettyä onneksi sisälläni, hävettäisi töissä sitä purkaa viattomiin työkavereihini. Mies sen sijaan sai kotona kuulla kunniansa. Ihanasti oli kuitenkin tukena ja jaksoi ymmärtää.

Toivo ei herännyt missään vaiheessa, menkkaoireet olivat niin selvät jo usean päivän ajan. Tänään aamulla tunsin niiden alkavan ja tiesin, etten selviäisi tällä kertaa pelkästään olankohautuksella. Koko viikon olin niin herkillä ja tsemppasin päivästä toiseen. Ryöppyävä itku purkautui miehen sylissä, pitkästä aikaan tuntuu todella iso möykky rinnassa eikä itku helpottanut. Olo on ollut koko päivän jotenkin epätodellinen, en muistanut miten pahalta pettymys voi tuntua. Useamman edelliskierron alettua pettymys oli paljon pienempi, selvisin niistä nopeasti. Nyt tuntuu erilaiselta. 

Kaipa tämä voi olla joidenkin alitajuisesti tukahdutettujen tunteiden pintaan nousemista. Vaikka en koe tarkoituksella vältelleeni aiempien kiertojen pettymyksen tunteita, niin voi olla, että osa niistä on työntynyt sivuun. Eivät ne ole silti minnekään kadonneet, sieltä ne nyt puskevat kaikki pintaan. Ehkä on tarpeen rypeä nyt hetki kunnolla tässä pettymyksessä ja surussa. Jospa minä sitten pääsisin taas kiinni löytämääni hyvään oloon.