Uusi suunnitelma loppuvuodelle

Eihän tämä flunssa mihinkään lähtenyt, päinvastoin. Olin eilen töissä ja olo oli kohtalaisen hyvä. Iltaa kohden alkoi kuitenkin yskittää hillittömästi ja tänä aamuna ääni olikin sitten aivan painuksissa ja keuhkoissa rohisee. Hohhoijaa, tylsää tämä sairastaminen. Olen katsonut kohta jo kaikki Netflixin katsomisen arvoiset romanttiset komediat. Eniten harmittaa kuitenkin pieleen menneet viikonloppusuunnitelmat. Olimme suunnitelleet ihanat treffit tälle illalle miehen kanssa, mutta emme voi niitä nyt toteuttaa. Huomenna aion kyllä mennä ystäväni juhliin vaikka pää kainalossa, sillä hän on lähdössä loppuvuodeksi ulkomaille ja haluan hyvästellä hänet kunnolla.

Meillä tulee nyt vuosi täyteen yritystä. Tajusin sen kunnolla vasta alkuviikosta, kun sanoin sen ääneen äitini kanssa asiasta puhuessani. Olin aivan murheen murtama ja äiti lohdutti parhaansa mukaan. Se tuntuu vieläkin jotenkin epätodelliselta, että me todella olemme tässä tilanteessa. On kulunut jo vuosi eikä mitään ole vielä tapahtunut. Niinkuin olen tainnut monesti aikaisemminkin todeta, on ollut vaikeaa hyväksyä se tosiasia, ettei suurin toiveeni toteudukaan kovin helposti. Enhän minä, eikä kukaan muukaan, tiedä tässä vaiheessa sitä, minkälainen matka meillä on vielä edessä.

Äitini on toiminnan nainen ja ihailen hänen tarmoaan tarttua asioihin päättäväisesti. Olen perinyt sen luonteenpiirteen häneltä jossain määrin ja olen siitä iloinen. Äidilläni ei ole tapana puuttua asioihini, mutta hän myös huomaa, milloin apu on paikallaan ja tarjoaa sitä yleensä kyselemättä. Niinpä hän oli nytkin omatoimisesti googlaillut ja ottanut selvää hänelle aiemmin vieraasta aiheesta - lapsettomuudesta ja sen hoitamisesta. Äitini oli silloin taannoin yhtä järkyttynyt kuin mekin kokemastamme huonosta kohtelusta yksityisellä lapsettomuusklinikalla. Olemme miehen kanssa pohtineet välillä mahdollista paluuta klinikalle, mutta jotenkin se ei ole tuntunut hyvältä ajatukselta. Äitini oli kovin vaikuttunut Väestöliiton lapsettomuusklinikan kuvauksesta heidän nettisivuillaan. Nettisivujen perusteella hoitoon hakeutuvat otetaan aidosti huomioon kokonaisuutena ja kaikille laaditaan yksilölliset suunnitelmat. Kuvauksessa painotettiin myös psyykkistä jaksamista. Juuri tätähän me klinikaltakin odotimme ja toivoimme, mutta jouduimme pettymään pahemman kerran. 

Keskustelimme miehen kanssa asiasta ja sen enempää Väestöliiton lapsettomuusklinikkaan perehtymättä varasin meille sinne ajan. Puhelimeen vastasi ystävällinen nainen, joka kertoi aikoja olevan vaikka jo ensi viikolle. Miehen jalkaleikkauksen vuoksi varasin ajan vasta (tai jo, riippuu miten sen ajattelee) kuukauden päähän. Meille lähetetään kotiin esitietolomakkeet täytettäväksi ja sen lisäksi pyydän klinikalta kaikki dokumentit itselleni, että voin ottaa ne mukaan. Ensikäyntiin kannattaa kuulemma varata aikaa puolitoista tuntia. Siellä keskustellaan, tutkitaan sen verran kuin kierron puitteissa on sillä hetkellä mahdollista sekä laaditaan yhdessä suunnitelma. Nyt minäkin olen vaikuttunut. Ehkä minulle on myös helppo myydä mielikuvia, mutta minulle tuli todella hyvä tunne tuosta paikasta. Puhelun jälkeen soitin innosta hihkuen miehelle, joka oli myöskin todella iloinen. 

Olen kiitollinen äidilleni. Nyt oli se hetki, kun todella tarvitsin apua. Mies on tottakai tässä mukana aivan yhtä täysillä kuin minäkin, mutta hän tietää näistä asioista niin paljon vähemmän kuin minä, joka ei myöskään tiedä paljoa. Sen lisäksi hänen mieltään on vaivannut tuleva leikkaus ja edessä oleva pitkä kuntoutus. Voimat eivät vain riitä kaikkeen.

Sain tästä uudesta suunnitelmastamme älyttömästi lisävirtaa hetkessä! Tuntuu hyvältä, että päätimme sittekin edetä asiassa jo tämän vuoden puolella. Kuukausi on lyhyt aika odottaa.