Kuusiviikkoinen

Pikkuisemme on nyt kuusiviikkoinen. Nämä kuusi viikkoa ovat olleet ehdottomasti elämäni hurjinta, rakkaudentäyteisintä, omituisinta, jännittävintä ja hienointa aikaa. Samaan aikaan tuntuu, ettei mikään ole lopulta kovinkaan paljoa muuttunut, mutta toisaalta aivan kaikki on muuttunut. Olemme nyt perhe. Olen kuin olenkin ollut aina oikeassa; mitään muuta en ole koskaan yhtä paljon toivonut. 

Kirjoittelenpa hieman, miten meillä on nämä ensimmäiset viikot menneet. Sairaalasta pääsimme kotiin kolmen yön jälkeen. Ensimmäiset päivät kotona olivat totta puhuen sekavia. Vauvan hoitaminen sujui meiltä molemmilta mielestäni aika luontevasti alusta alkaen, mutta kaikki se tunteiden myllerrys oli jotain todella suurta. Itkin vähän väliä ja miehenkin mieli oli kovin herkkä. Suurimman osan ajasta vain ihmettelimme pikkuistamme. Miten olemme voineetkin saada niin täydellisen, ikioman pikkuisen tytön. 

Synnytys oli positiivinen kokemus ja koen, että siitä toipuminen oli henkisesti jopa, uskaltaisiko sanoa, helppoa. Onhan se aivan mieletöntä, minkälaisiin suorituksiin sitä pystyy venymään, kun on pakko! Suuri kiitos kuuluu mielettömälle kätilölle, ilman häntä ei olisi tullut yhtään mitään. Niin järkyttävän kivuliasta ja aika-ajoin pelottavaakin synnyttäminen oli. Koin ponnistusvaiheen kaikista haastavimmaksi, tuntui ettei voimat riitä alkuunkaan enkä osaa ollenkaan. Kätilön jatkuvalla tsemppaamisella ja ohjeistuksella pikkuinen saatiin turvallisesti ja nopeasti maailmaan. 

Toista olikin sitten synnytyksestä toipuminen fyysisesti. Pahoittelut, jos tulee liikaa infoa, mutta en tiennyt miten kipeää repeämät voivat tehdä. Päivä synnytyksen jälkeen alkoivat suoraan sanottuna helvetilliset kivut, jotka kestivät pari viikkoa. Pystyin ainoastaan makaamaan kyljelläni, istuminen saatika käveleminen eivät tulleet kuuloonkaan. Viikon kohdalla ajattelin, etten toivu koskaan. Miksei kukaan ollut kertonut, että näinkin voi käydä. Lohdutukseksi monet tutut kertoivat omia kokemuksiaan ja lohdutti se edes vähän, että he kaikki olivat toipuneet vastaavanlaisista repeämistä. 

Mies oli isyysvapaalla kolme ensimmäistä viikkoa. Ilman häntä en olisi selvinnyt. Minä käytännössä katsoen vain imetin kyljelläni sohvalla tai sängyssä ensimmäiset kaksi viikkoa ja mies hoiti kaiken muun. No pystyin sentään osallistumaan vauvan vaipanvaihtoon, kylvetykseen ym, mutta siinä se sitten olikin. Vieraita meillä kävi paljon, kaikki halusivat päästä ihailemaan pikkuista. Koska kyseessä oli läheisimmät ihmiset, niin en kokenut sitä kiusallisena tai raskaana, että olin niin huonossa kunnossa. 

Kuin taikaiskusta eräänä päivänä ei enää sattunutkaan niin paljoa ja pääsimme ensimmäistä kertaa ulos koko perhe. Voi sitä onnentunnetta! Siitä toipuminen lähtikin vauhdilla etenemään. Pikkuhiljaa mielikin alkoi tasoittua enkä enää itkenyt jatkuvasti. Aloimme liikkua tytön kanssa vaunuilla; ensin kevyitä lenkkejä, sitten kauppaan ja jopa kaupungille vähän kiertelemään ja syömään!

Tyttö on ollut alusta asti hyvin rauhallinen ja tyytyväinen. Ensimmäisten neljän viikon aikana hän ei itkenyt kertaakaan muuta kuin nälkäänsä. Nälän merkkinä oli alusta asti niin voimakas maiskuttelu, että maito oli aina paikalla ennen itkua. Juuri ennen viiden viikon ikää alkoivat vatsanväänteet vaivata iltaisin. Ne ilmenivät mahan kipristelynä ja levottomuutena. Hieman oli itkuisuuttakin, mutta syli rauhoitti. Nyt on taas muutaman illan ollut parempi tilanne sen suhteen. Välillä jo mietimme, että uskallammeko iloita siitä, miten hyvin ja helposti kaikki on mennyt. Sitten päätimme, että iloitsemme jokaisesta asiasta joka mielestämme menee hyvin, ehkä niitä toisenlaisia aikoja on sitten joskus luvassa tai sitten ei. Ei se tähän hetkeen vaikuta.

Pikkuisemme on täällä!

Meidän elämämme suurin ihme, pieni tyttäremme syntyi 30.12. raskausviikolla 39+0. Hän on täydellinen. Itsekin voin olosuhteisiin nähden hyvin ja kaikki onni peittää alleen pienet kivut ja muut. Olemme aivan hämillämme. En tiennyt mitään näin kaunista voivan olla olemassakaan.

Synnytys meni kaiken kaikkiaan hyvin, vaikka olikin todella kivulias ja ajoittain hurja kokemus. Lapsivedet menivät lorisemalla aamuyöstä ja siitä alkoivat supistukset melko pian. Säännöllisiksi ja kivuliaammiksi ne muuttuivat muutaman tunnin kuluessa, kaikessa rauhassa odottelimme kuitenkin kotona, kuten sairaalasta neuvottiin. Lapsiveden menosta oli kulunut kahdeksan tuntia, kun supistukset voimistuivat äkillisesti. Lähdimme sairaalaan ja pääsimme suoraan synnytyssaliin. Emme lähteneet hetkeäkään liian aikaisin, sillä supistukset tihenivät ja tulivat jo kahden minuutin välein pian sairaalaan päästyämme. Synnytys kesti kaiken kaikkiaan 13 tuntia, ponnistusvaihe 20 minuuttia. 

Kirjoittelen myöhemmin lisää itse synnytyksestä, luulenpa että sen jäsentäminen tulee itsellenikin tarpeeseen. Sen verran järisyttävä kokemus se oli.

Palkinto oli mitä parhain. Tekisin kaiken ja enemmänkin milloi vain uudestaan pikkuisemme vuoksi.

Viimeiset viikot

Niin monta kertaa olen ollut aikeissa kirjoittaa. Paljon olisi kerrottavaa. Jotenkin kirjoittaminen on vain tuntunut vieraalta. Päätin nyt kuitenkin hieman kirjoitella kuulumisia.

Tosiaan, viimeisiä viikkoja viedään. Nyt voi jo todeta näin. Ihmeellistä! Laskettuun aikaan on alle neljä viikkoa eli aivan viimeistään vajaan kuuden viikon päästä pikkuisemme on täällä.

Viime viikkoina olen huomannut toivovani yhä enemmän, ettei raskaus menisi kovinkaan paljoa yli lasketun ajan. Tiedän, etten voi siihen itse vaikuttaa ja olin jossain vaiheessa aivan varma, etten tulisi ajattelemaan näin. Niin paljon olen raskaudestani nauttinut. Pakko silti myöntää, että toisinaan olo alkaa olla jo melko tukala. Olen päässyt tähän asti melko vähällä, mitä nyt kaikenlaista pientä vaivaa on ollut. Ei kuitenkaan mitään aivan sängyn pohjalle vetävää. Päin vastoin, sängyssä makaaminen on tällä hetkellä kaikista epämukavinta. On vaikea löytää hyvää asentoa ja nukun todella vaihtelevasti. Joinain öinä herään viisi kertaa vessaan eikä unen päästä meinaa saada uudestaan kiinni. Mitä riemua koenkaan niinä öinä, kun huomaan, että edellisestä vessareissusta on kulunut kokonaiset neljä tuntia ja olen nukkunut sikeästi sen välin. Voin kuvitella, että samanlaista riemua koen sitten, jos vauvamme nukkuu joskus neljä tuntia putkeen yöllä. 

Kotona kaikki on valmiina vauvaa varten. Sänky, hoitopöytä ja vaunut ovat kasattuina. Vaatteita on luultavasti enenmmän kuin riittävästi, samoin monenlaista muuta tarviketta. Välillä tuntuu, että hankinnat ovat vähän riistäytyneet käsistä. Seuraavassa hetkessä ajattelen kuitenkin, että mistään hankinnasta ei ole tähän mennessä tullut sellainen olo, että se olisi ollut turha. Olen nauttinut todella paljon vauvan tuloon valmistautumisesta ja olen ajatellut, että se ilo minulle suotakoot. Mieskään ei ole sanonut missään vaiheessa, että nyt menee överiksi. Pidän sitä hyvänä mittarina.

Ajattelen vauvaa todella paljon; miltä tuntuu nähdä hänet ensimmäisen kerran, miltä hän näyttää, miltä tuntuu pitää häntä sylissä ja miltä tuntuu nähdä hänet miehen sylissä. Jonkin verran tulee ajateltua myös tulevaa uutta elämäämme perheenä, mutta sitä on etukäteen varmaan lähes mahdotonta kuvitella. Sen tiedän, että kaikki tulee muuttumaan ja olemme siihen niin valmiita kuin voi olla (eli ei varmastikaan kovin valmiita).

Kuulumisia 25+0

Istun juuri labran aulassa sokerirasitustestissä. Tähän mennessä ei ole ollut mitenkään kamalaa. Sokerilitku oli kylmää, se oli yllättävän helppo juoda. Ainoastaan päässä vähän humisee syömättömyys ja mahassa kurnii. Tunti pitäisi jaksaa vielä odotella. Ihan vähäsen jännittää testin tulokset. Ei pitäisi olla huolta, mutta eihän sitä voi varma olla.

Kaikki on mennyt tähän asti niin hyvin. Alkuraskauden suoraan sanottuna jatkuva kamala olo on jo lähes unohtunut. Tai ei ehkä sentään unohtunut, mutta tuntuu, että kaikki se oli tärkeää. Mitään merkittäviä oireita ei ole. Närästys on kyllä lisääntynyt, mutta Rennie auttaa välittömästi, joten sitä ei edes lasketa. Liitoskipuja tuskin on ollut, toki en oikein tiedä miltä ne tuntuvat. Parin viikon ajan on kyllä kiristänyt mahaa aika lailla välillä. Liian pitkään paikallaan istuminen tekee sen, samoin liian pitkään käveleminen. Töissä on ollut välillä hankalaa. Työni on vaihtelevaa; välillä istumista koko päivä ja toisinaan taas liikkeellä olemista koko päivä. Eilen illalla kiristi kovasti mahaa ja harmitti, kun töissä ei voi oikein itse säädellä istumista ja liikettä. Kiristävä tunne helpottaa heti, kun pääsee pitkälleen. Koitan jatkossa löytää töissä sopivia rakosia, joissa ehtisin hetkeksi pötköttelemään. Muuten olen jaksanut aika hyvin, vaikka väsymys tuntuu jonkin verran lisääntyneen. Ei silti mitään alkuraskauteen verrattuna!

Pikkuisemme on kovin aktiivinen, ainakin luulisin niin. Varsinkin iltaisin on aikamoiset meiningit masussa. Välillä ihan hätkähdän, kun pikkuinen pyörähtää kovalla vauhdilla puolelta toiselle. Miestä aina naurattaa tunnustella vauvan liikkeitä, niin kovia potkuja hänkin on saanut jo kädessään tuntea. Rehellisyyden nimissä kyllä minä aina silloin tällöin huolestun, jos liikkeitä ei tunnu pitkään aikaan. Silloin menen mahdollisuuksien mukaan selälleni makaamaan ja johan melskaaminen taas alkaa. 

Emme ole tehneet vielä mitään isompia hankintoja. Pian olisi varmaan ihan järkevää niitäkin tehdä! Vaunut olemme käyneet kyllä jo katsastamassa. Samoin pinnasänkyä ja hoitopöytää olemme katselleet. Mutta vaatteita sen sijaan, voi niitä olen hurahtanut ostamaan! Olen innostunut facebook-kirppiksistä todella. Kuinka ihania vaatteita siellä myydäänkään (edullisesti) ja kuinka helppoa ostaminen on! Tähän mennessä kaikki myyjät ovat olleet sanansa mittaisia ja muutaman päivän kuluttua ostoksesta pikkuinen paketti on pudonnut postilaatikosta. Miestä huvittaa, kun niin usein postien seassa on lähetys pikkuisellemme. Olen kyllä aina tiedostanut viehtymykseni vauvanvaatteisiin, mutta nyt kun niitä saa oikeasti hankkia omalle lapselle, niin tunne on mieletön. Tuntuu edelleen hullulta, että kohta niitä pienen pieniä vaatteita todella käyttää joku. 

Olen jotenkin hassussa vaiheessa. Enää ei juuri koskaan pelota, että emme saisikaan pikkuista luoksemme. Uskon, että kaikki menee tarpeeksi hyvin ja saamme tytön syliimme. Koen, että nyt minun tulisi jotenkin alkaa todella valmistautua äidiksi tuloon. Mutta en minä osaa. En tiedä osaako kukaan. Helppohan kaikkia hankintoja on tehdä, se tuntuu sellaiselta ulkoiselta valmistautumiselta. Ja pidän myös sitä todella tärkeänä. Usein mietin, että miten tällaisissa ja tällaisissa tilanteissa toimisin sitten vauvan kanssa. Mutta vastauksia ei ole, eikä tarvitsekaan. Ehkä se on riittävää valmistautumista, että ajattelee vauvaa ja haaveilee hänestä päivittäin. Puhumme hänestä miehen kanssa paljon, välillä mietimme myös minkäköhänlainen lapsi hänestä mahtaa tulla. Ihan uskomatonta (edelleen, kyllä), että saamme pohtia tällaisia asioita. Keväällä en olisi millään uskonut, jos joku olisi kristallipallosta näyttänyt. Havahdun päivittäin siihen, miten onnekkaita olemme ja koen suurta kiitollisuutta.  

Rakenneultra

Eilen oli kauan odotettu (ja pelätty) rakenneultra, rv 20+5. Pelko hiipi nurkan takaa ehkä viikko sitten. Luin jonkin kirjoituksen, joku oli saanut rakenneultrassa todella huonoja uutisia. Tuli surullinen ja pelokas olo. Tuntui tyhmältä, etten ollut osannut pelätä. Pikkuisemme potkii ja möyrii aivan hurjasti, olo on ollut todella luottavainen. Kaikenhan on oltava kunnossa, kun liikeet tuntuvat jo niin voimakkaasti ja tasaisesti aina pitkin päivää. Ensimmäiset liikkeet tunsin n. rv 18 kohdalla. Pienen pieniä hipaisuja, ensiksi vain iltaisin sängyssä selälläni maatessa. Pian ne kuitenkin voimistuivat eikä aikaakaan, kun liikkeet tuntuivat myös istuma-asennossa.

Pelko hiipi silti, tuon kirjoituksen luettuani. Kaiken kaikkiaan se oli kuitenkin aika maltillista pelkoa sanoisin. Onneksi päivät hujahtivat nopeasti ja eilinen koitti.

Kätilö oli todella miellyttävä, hieman vanhempi rouva, joka todella tuntui osaavan asiansa. Edelliskerrallakin oli oikein mukava kätilö, mutta tämänkertainen oli vieläkin lämpimämpi ja ehkä empaattisempi. Kyseli alkuun vointia ja muita yleisiä juttuja. Seuraavaksi kysyi, että haluammeko tietää vauvan sukupuolen, mikäli se on nähtävissä. Halusimme kyllä. Leikittelimme tosin aiemmin ajatuksella, ettei sukupuolesta otettaisikaan selvää. Mieskin aika nopeasti naurahti, että tuskinpa minun kanssa sellainen olisi mahdollista. Saatan olla välillä vähän utelias ja malttamaton. Mies olisi varmasti oikeastikin malttanut odottaa synnytykseen saakka, hänellä on ihmeellisen hyvät hermot muutenkin. 

Ultraus oli jännittävä ja perusteellinen tapahtuma. Osa kerrallaan kätilö tutki pikkuistamme ja kertoili meille sen mukaan mitä näki. Kaikki oli hyvin, kätilön mukaan oikein priimaa. Sukupuoliasia todella unohtui sen kaiken keskellä, oli niin jännittävää seurata tapahtumia ruudulta. Ja jos rehellisiä ollaan, niin suurimman osan ajasta en oikein saanut selvää mikä osa on milloinkin kyseessä, niin paljon pikkuinen heilui ja kääntyili. Jossain vaiheessa kätilö kysyi, että kumpaa veikkaamme. Minä poikaa, mies tyttöä. Siihen kätilö vastasi, että taisi isä osua oikeaan. Kätilön sanojen mukaan "mitään ylimääräistä ei näkynyt" eli saamme pienen tytön. Hän palasi ultraamaan "alakertaa" vielä uudemman kerran ja oli niin varma asiasta kuin voi kuulemma olla. Tosin hän ehdotti, ettemme kuitenkaan aivan vaaleanpunaiseksi vauvan huonetta sisusta.

Lopuksi istukkaa ultratessa kätilöllä oli kuulemma hyviä uutisia (minua vähän kyllä jälkeenpäin hirvittäviä, vaikka varmaan ihan turhaan). Pääsemme viikolla 30 ylimääräiseen ultraan. Istukka oli alhaalla, juuri ja juuri siinä rajalla. Kätilön mukaan se on raskauden puolivälissä normaalia ja 85 % raskauksista istukka nousee pikkuhiljaa ylemmäs. Siksi siis se ylimääräinen ultra. Jos istukka on tuolloin vielä alhaalla ja peittää näin ollen kohdunsuun, niin vauva syntyy todennäköisesti sektiolla. Aluksi olin tästä kovin yllättynyt ja järkyttynyt, en tiennyt tällaisesta mahdollisuudesta. Mutta asiaa palasteltuani en ole enää niin huolissani. Hyvä, että istukka ultrataan vielä uudestaan. Ennen sitä on turha murehtia. Normaalisti saa kuulemma elellä, kunhan välttää kovin rajuja petipuuhia. No eipä ne tässä vaiheessa muutenkaan niin kovin rajuja ole olleet. :)

Olo on nyt ihan häkeltynyt. Pikkuisella tytöllämme on kaikki täydellisesti. <3

Epätodellinen olo edelleen

Olen valtavan onnellinen. Se näkyy esimerkiksi siten, että merkityksettömät pienet asiat eivät saa minua ärsyyntymään enkä ole kokenut epämääräistä ahdistuksen tunnetta suhteellisen pitkään aikaan. Olen luonteeltani taipuvainen kokemaan ahdistuksen tunnetta. Nyt kun vertaan viime aikaista olotilaani aiempaan aikaan, lapsettomuuden kanssa kamppaillessa kuluneeseen aikaan, huomaan selvän eron. Olen uskaltanut todella alkaa haaveilla pikkuisestamme. Käytännössä se kuitenkin tarkoittaa sitä, että päivän mittaan saatan useammankin kerran miettiä, että onkohan pikkuisellamme varmasti kaikki hyvin. Ajatus tulee ja menee, huoli ei kasva suureksi. Luulen noiden ajatusten olevan täysin normaaleita ja väistämättömiä. Annan niiden tulla ja olen iloinen siitä, että ne myös menevät omia aikojaan. Olemme uskaltaneet ostaa jo muutaman pikkuruisen vaatteen ja olemme käyneet katselemassa vaunuja ja muita tarvikkeita. Olen itkenyt monesti sitä onnea, että voimme vihdoin todella tehdä näin.

Silti oloni on edelleen kovin epätodellinen. En epäile, etteikö vauvalla olisi kaikki hyvin. On vain niin kovin kummallista, että hän kasvaa sisälläni. Niin kauan totuin seuraamaan vierestä, kun muita onnisti. Niin monet vauvamahat, pikkuvauvat ja lapset. Huomasin ajattelevani, että meille ei tuota onnea koskaan varmasti suoda. 

Olimme juuri kesälomareissulla hyvin lämpimässä. Havahduin siihen, että ihmiset (lähinnä toki naiset) vilkuilivat mahaani. Varsinkin ohuiden mekkojen alta maha todella erottuu jo selvänä vauvamahana. Olen täysin rakastunut pieneen (välillä kyllä jo suureltakin tuntuvaan!) mahaani. Silittelen sitä joka käänteessä, kuten mieskin. Jokohan alkaisin pikkuhiljaa ymmärtää, että tuolla masussa kasvaa oikeasti meidän ikioma pikkuinen?

Nuppu rv 17+2

Mahassa möyryävä ihme

Tänään saimme kokea jotain aivan uskomatonta ja epätodellista. Meillä oli vihdoinkin kauan odotettu nt-ultra (13+0). Olin jännittänyt ultraa etukäteen niin paljon, että tänään sen koittaessa olinkin ihmeen rauhallinen ja luottavainen. Miestä tuntui suorastaan kauhistuttavan. Pikkuisestamme on tullut hänellekin jo maailman tärkein. 

Kätilö oli todella mukava ja nopea liikkeissään. Ei aikaakaan, kun näimme jo pikkuisemme ruudulla. Hän möyrysi ja heilui. Heilutti käsiä ja vaihtoi asentoa. Uskomatonta, että tuo pieni ihme todella kasvaa sisälläni. Kaikki oli kuten pitääkin. Saimme ihania kuvia pikkuisestamme. 

Oloni on ollut ihan epätodellinen ultran jälkeen. Nyt olisi vihdoin uskottava, että kaikki on hyvin. Me todella saamme vauvan. Oman pienen ihmeemme.

Alkuraskaus ei ole ollut mitenkään helppo. En sanoisi, että vaikeakaan, mutta haastava. Kärsin monen monta viikkoa lähes jatkuvasta pahoinvoinnista. Kertaakaan mitään ei tullut ylös, mutta ei jatkuva oksettava olo kivalta tuntunut. Väsymys on ollut jatkuvaa, mikään määrä unta ei ole auttanut. Mutta nämä fyysiset oireet ovat olleet pientä enkä niistä halua valittaa. Ihan siedettäviä, vaikka välillä olen ollut kaikesta tsemppaamisesta aivan loppu. Haastavinta on ollut pelko. Vaikka varhaisultrassa kaikki oli hyvin, niin viikot ovat tuntuneet tässä välissä kovin pitkiltä. Välillä olen käynyt todella pimeissä syövereissä, kun olen pelännyt niin paljon. Löysin kuitenkin pari viikkoa sitten pelastuksen! Ostin kotidopplerin enkä ole ehkä ikinä ollut yhtä tyytyväinen mihinkään hankintaan. Pikkuisen sydänäänet löytyivät rv 10+5 ja siitä lähtien olemme niitä ihailleet muutaman kerran viikossa. Voi sitä mielenrauhaa ja liikutuksen kyynelten määrää!

Nyt on aika koittaa unohtaa pahimmat murheet ja keskittyä nauttimaan. Onneksi mies on niin järkevä, että palauttaa minut kyllä aina maanpinnalle.