Kuukautiset alkoivat myöhään maanantai-iltana. Vaikka tiesin, että ne alkaisivat hetkenä minä hyvänsä, olin silti jostain syystä todella järkyttynyt. Reaktioni oli sekoitus pettymystä, vihaa ja surua. Se purkaantui hillittömänä itkuna, jolle ei meinannut tulla loppua.
Vielä eilenkin oloni oli alakuloinen koko päivän. Minulla ei ollut mitään erityisesti raskauteen viittaavia oireita eikä mistään voinut päätellä edelliskiertoja selkeämmin nyt tärpänneen. Silti olin ollut erityisen toiveikas. Alkukierron yltiöpositiivisuus oli kyllä hieman vaipunut taka-alalle ja kierron loppua kohden tuttu epätoivo nosti jälleen päätään. Se tunne juuri ennen menkkojen alkamista on tietynlainen, siitä ei vain voi erehtyä. Uskon, että sitten kun vihdoin tulen raskaaksi, tunne on erilainen.
Keskustelimme eilen pitkään miehen kanssa pettymyksestäni ja kaikesta tähän liittyvästä. Se helpotti. Mies oli myös surullinen siitä, ettei meillä ole vielä tärpännyt. Mies toivoi, että tästä eteenpäin kertoisin hänelle enemmän tunteistani ja ajatuksistani vauvahaaveisiin ja raskautumistoiveisiin liittyen. Hän lupasi olla myös itse aktiivisempi ja kysellä vointiani sekä kuunnella silloin, kun haluan puhua. Olen onnellinen siitä, että mies on tukenani ja tiedän, että olemme tässä yhdessä.
Toivon, että saisin tässä kierrossa ovulaation bongattua. Viime kierrossahan sain plussan kp 13, joten parhaimmassa tapauksessa enää 11 päivää ovikseen!
