Istun juuri labran aulassa sokerirasitustestissä. Tähän mennessä ei ole ollut mitenkään kamalaa. Sokerilitku oli kylmää, se oli yllättävän helppo juoda. Ainoastaan päässä vähän humisee syömättömyys ja mahassa kurnii. Tunti pitäisi jaksaa vielä odotella. Ihan vähäsen jännittää testin tulokset. Ei pitäisi olla huolta, mutta eihän sitä voi varma olla.
Kaikki on mennyt tähän asti niin hyvin. Alkuraskauden suoraan sanottuna jatkuva kamala olo on jo lähes unohtunut. Tai ei ehkä sentään unohtunut, mutta tuntuu, että kaikki se oli tärkeää. Mitään merkittäviä oireita ei ole. Närästys on kyllä lisääntynyt, mutta Rennie auttaa välittömästi, joten sitä ei edes lasketa. Liitoskipuja tuskin on ollut, toki en oikein tiedä miltä ne tuntuvat. Parin viikon ajan on kyllä kiristänyt mahaa aika lailla välillä. Liian pitkään paikallaan istuminen tekee sen, samoin liian pitkään käveleminen. Töissä on ollut välillä hankalaa. Työni on vaihtelevaa; välillä istumista koko päivä ja toisinaan taas liikkeellä olemista koko päivä. Eilen illalla kiristi kovasti mahaa ja harmitti, kun töissä ei voi oikein itse säädellä istumista ja liikettä. Kiristävä tunne helpottaa heti, kun pääsee pitkälleen. Koitan jatkossa löytää töissä sopivia rakosia, joissa ehtisin hetkeksi pötköttelemään. Muuten olen jaksanut aika hyvin, vaikka väsymys tuntuu jonkin verran lisääntyneen. Ei silti mitään alkuraskauteen verrattuna!
Pikkuisemme on kovin aktiivinen, ainakin luulisin niin. Varsinkin iltaisin on aikamoiset meiningit masussa. Välillä ihan hätkähdän, kun pikkuinen pyörähtää kovalla vauhdilla puolelta toiselle. Miestä aina naurattaa tunnustella vauvan liikkeitä, niin kovia potkuja hänkin on saanut jo kädessään tuntea. Rehellisyyden nimissä kyllä minä aina silloin tällöin huolestun, jos liikkeitä ei tunnu pitkään aikaan. Silloin menen mahdollisuuksien mukaan selälleni makaamaan ja johan melskaaminen taas alkaa.
Emme ole tehneet vielä mitään isompia hankintoja. Pian olisi varmaan ihan järkevää niitäkin tehdä! Vaunut olemme käyneet kyllä jo katsastamassa. Samoin pinnasänkyä ja hoitopöytää olemme katselleet. Mutta vaatteita sen sijaan, voi niitä olen hurahtanut ostamaan! Olen innostunut facebook-kirppiksistä todella. Kuinka ihania vaatteita siellä myydäänkään (edullisesti) ja kuinka helppoa ostaminen on! Tähän mennessä kaikki myyjät ovat olleet sanansa mittaisia ja muutaman päivän kuluttua ostoksesta pikkuinen paketti on pudonnut postilaatikosta. Miestä huvittaa, kun niin usein postien seassa on lähetys pikkuisellemme. Olen kyllä aina tiedostanut viehtymykseni vauvanvaatteisiin, mutta nyt kun niitä saa oikeasti hankkia omalle lapselle, niin tunne on mieletön. Tuntuu edelleen hullulta, että kohta niitä pienen pieniä vaatteita todella käyttää joku.
Olen jotenkin hassussa vaiheessa. Enää ei juuri koskaan pelota, että emme saisikaan pikkuista luoksemme. Uskon, että kaikki menee tarpeeksi hyvin ja saamme tytön syliimme. Koen, että nyt minun tulisi jotenkin alkaa todella valmistautua äidiksi tuloon. Mutta en minä osaa. En tiedä osaako kukaan. Helppohan kaikkia hankintoja on tehdä, se tuntuu sellaiselta ulkoiselta valmistautumiselta. Ja pidän myös sitä todella tärkeänä. Usein mietin, että miten tällaisissa ja tällaisissa tilanteissa toimisin sitten vauvan kanssa. Mutta vastauksia ei ole, eikä tarvitsekaan. Ehkä se on riittävää valmistautumista, että ajattelee vauvaa ja haaveilee hänestä päivittäin. Puhumme hänestä miehen kanssa paljon, välillä mietimme myös minkäköhänlainen lapsi hänestä mahtaa tulla. Ihan uskomatonta (edelleen, kyllä), että saamme pohtia tällaisia asioita. Keväällä en olisi millään uskonut, jos joku olisi kristallipallosta näyttänyt. Havahdun päivittäin siihen, miten onnekkaita olemme ja koen suurta kiitollisuutta.
